Tulimme miehen kanssa siihen tulokseen, että vauvan potkujen tunnustelu on hyvin samanlaista kuin revontulikyttäys. Pitää pysytellä valmiusasemissa optimaalisissa olosuhteissa ja olla kärsivällinen. Revontulia odotellessa pidetään katse taivaalla, potkuja odotellessa puolison käsi kevyesti vatsan päällä. Sijainti on tärkeää, revontulia varten tulee suunnata pohjoiseen, valottomalle, aukealle alueelle, potkuja varten käsi asetellaan minun navasta hieman yläviistoon oikealle. Sitten vain odotellaan ja toivotaan, että tuulet on suosiollisia.

Vauvan liikkeet ovat siis alkaneet tuntua myös ulospäin. Minun on itse ollut vaikea hahmottaa, tunnenko liikkeet pelkästään mahassa vai myös käteeni, mutta viime aikoina muutama isompi muljahdus on kyllä vavahduttanut puolta vatsaa. Harmi vain, että mies ei ole silloin sattunut olemaan kosketusetäisyydellä.

Potkut on ihania. Ne saa minut hymyilemään kesken palaverin ja unohtamaan käsillä olevan asian. Useimpina iltoina sängyssä kirjan lukemisen jälkeen voin vielä kuulostella, tunnustella ja jutella vauvalle ja nukahtaa lempeään myllerrykseen vatsassa. Minusta on hassua puhua pelkästään potkuista, koska enhän minä tiedä varmaksi, että liikkeet ovat nimenomaan potkuja, voivat ne olla nyrkitkin, jotka siellä huitoo. Nykyisin kerron siis miehelle vauvan usein potkunyrkkeilevän!

Toisaalta liikkeet alkavat tuntua jo kamalan konkreettisilta. Siellä on ihan oikeasti joku ihminen, eikä mene enää edes kovin pitkä aika, kun hän on täällä. Mitä jos silloin jatkuvat muistutukset hänen olemassaolostaan, jotka ovat nyt niin ihania, muuttuvatkin rasitteeksi? Vaatimuksiksi? Jos en enää jaksakaan niitä tai en pidä niitä yhtä ihanina? Tiedän, ettei elämä lapsen kanssa ole jatkuvaa onnea ja auvoa, mutta sen ajatteleminen silti vähän pelottaa. Ja surettaa. Kun nyt kaikki on niin täydellistä.

Revontuletkin ovat ihmeellisiä, koska ne ovat harvinaisia, saavuttamattomia ja kaukaisia. Vauva oli pitkään kaukainen haave. Nyt se muuttuu todeksi. Kai se pysyy silti yhtä ihmeellisenä? Toisaalta näin lähellä täydellistä oleva onni ei millään voi jatkua loppuelämääni, harmillista kyllä.

Ja enhän minä kaikkina niinä vuosina ensisijaisesti toivonut raskautta, vaan lasta. Ja kaikkea mitä hän tuo mukanaan.