Raskausuutisia

Ensimmäistä kertaa noin neljään vuoteen ilahduin, kun kuulin jonkun olevan raskaana. Olen ollut jo seitsemän kuukautta raskaana ja vastaanottanut sinä aikana useammatkin raskausuutiset, mutta jostain syystä juuri tällä kertaa olin aidosti iloinen tulevien vanhempien puolesta. Aiemmat reaktioni ovat vaihdelleet katkerista tietysti hänkin on raskaana -ajatuksista (tunne on helpottanut vähän, kun olen muistanut että olen itsekin) penseään no sepä kiva -kuittaukseen. Olen myös tuntenut lapsellisesti outoa kateutta siitä, että nyt olisi minun vuoroni olla raskaana, miksi tuo toinenkin saa olla?

Mutta tänään minua hymyilytti. Tänään mielessäni pyöri kuinka paljon leikkikavereita meidän lapsella sitten onkaan! Ja kuinka hauskaa on jakaa raskaus- ja vauva-aikaa muiden kanssa, sekä läheisten ystävien että vähän kaukaisempien tuttavien.

Ehkä aikaa alkaa olla kulunut tarpeeksi? Ehkä olen vihdoin alkanut uskoa, että kuulun itsekin oikeasti tähän porukkaan, tähän elämänvaiheeseen, eikä muiden liittyminen samaan kerhoon aiheuta enää niin negatiivisia tunteita. Minun ei tarvitse enää olla kateellinen. Minun ei tarvitse muistaa omaa suruani jokaisen perheuutisen kohdalla, sillä sitä ei enää ole olemassa samassa muodossa kuin ennen. Silloin kun se oli kaiken nielevä musta aukko, pohjaton vellova meri, johon olin hukkua ja joka hukutti pienetkin ilon pilkahdukset elämästäni.

Olipa ihanaa olla spontaanisti iloinen toisten puolesta, kuinka kevyt olo siitä tulikaan. Toivottavasti en enää toiste kadota kykyä tuntea näin.

Perhe Raskaus ja synnytys Ajattelin tänään

Revontulia

Tulimme miehen kanssa siihen tulokseen, että vauvan potkujen tunnustelu on hyvin samanlaista kuin revontulikyttäys. Pitää pysytellä valmiusasemissa optimaalisissa olosuhteissa ja olla kärsivällinen. Revontulia odotellessa pidetään katse taivaalla, potkuja odotellessa puolison käsi kevyesti vatsan päällä. Sijainti on tärkeää, revontulia varten tulee suunnata pohjoiseen, valottomalle, aukealle alueelle, potkuja varten käsi asetellaan minun navasta hieman yläviistoon oikealle. Sitten vain odotellaan ja toivotaan, että tuulet on suosiollisia.

Vauvan liikkeet ovat siis alkaneet tuntua myös ulospäin. Minun on itse ollut vaikea hahmottaa, tunnenko liikkeet pelkästään mahassa vai myös käteeni, mutta viime aikoina muutama isompi muljahdus on kyllä vavahduttanut puolta vatsaa. Harmi vain, että mies ei ole silloin sattunut olemaan kosketusetäisyydellä.

Potkut on ihania. Ne saa minut hymyilemään kesken palaverin ja unohtamaan käsillä olevan asian. Useimpina iltoina sängyssä kirjan lukemisen jälkeen voin vielä kuulostella, tunnustella ja jutella vauvalle ja nukahtaa lempeään myllerrykseen vatsassa. Minusta on hassua puhua pelkästään potkuista, koska enhän minä tiedä varmaksi, että liikkeet ovat nimenomaan potkuja, voivat ne olla nyrkitkin, jotka siellä huitoo. Nykyisin kerron siis miehelle vauvan usein potkunyrkkeilevän!

Toisaalta liikkeet alkavat tuntua jo kamalan konkreettisilta. Siellä on ihan oikeasti joku ihminen, eikä mene enää edes kovin pitkä aika, kun hän on täällä. Mitä jos silloin jatkuvat muistutukset hänen olemassaolostaan, jotka ovat nyt niin ihania, muuttuvatkin rasitteeksi? Vaatimuksiksi? Jos en enää jaksakaan niitä tai en pidä niitä yhtä ihanina? Tiedän, ettei elämä lapsen kanssa ole jatkuvaa onnea ja auvoa, mutta sen ajatteleminen silti vähän pelottaa. Ja surettaa. Kun nyt kaikki on niin täydellistä.

Revontuletkin ovat ihmeellisiä, koska ne ovat harvinaisia, saavuttamattomia ja kaukaisia. Vauva oli pitkään kaukainen haave. Nyt se muuttuu todeksi. Kai se pysyy silti yhtä ihmeellisenä? Toisaalta näin lähellä täydellistä oleva onni ei millään voi jatkua loppuelämääni, harmillista kyllä.

Ja enhän minä kaikkina niinä vuosina ensisijaisesti toivonut raskautta, vaan lasta. Ja kaikkea mitä hän tuo mukanaan.

Perhe Raskaus ja synnytys Ajattelin tänään