Olisipa mieheni, tuleva isä, ollut tänään luonani. Tai luonamme?

Olisi niin ihanaa, jos hän voisi elää raskautta kanssani fyysisesti joka päivä. Sen sijaan lähettelen hänelle valokuvia mahastani ja ultrakuvista sekä juttelemme joka päivä jotain raskaudesta ja tulevaisuudesta. Etäsuhde on välillä haastavaa, eikä tämä tilanne varsinaisesti ollut meidän suunnitelmissamme, joten siihen on ollut välillä vaikea sopeutua. Toisaalta etäisyys tuntuu pieneltä niiden haasteiden rinnalla, joita olemme kohdanneet ja joista olemme jo yhdessä selvinneet. Ja tällä kertaa sentään tiedämme varmaksi, että tämä on väliaikaista.

Vauvanalku on nyt raskaussovelluksen mukaan ruusukaalin kokoinen, viime viikon ultran mukaan, hieman tarkemmin määriteltynä, 37mm pitkä. Sivuprofiilista legginsit ja toppi päällä sen olemassa olo on alkanut näkyä ulos päinkin. Olen hoikka, pienirintainen, keskimääräistä lyhyempi ja melko notkoselkäinen, joten vähän jännittää kuinka saan peitettyä kasvavan mahan niin pitkään kuin haluaisin. Omasta mielestäni se näkyy jo nyt, ainakin minulla on huomattavasti paksumpi olo kuin tavallisesti, mutta eihän muut ihmiset tuollaisia huomaa katsella.

Sekin jännittää, että mies ei ole näkemässä hiljalleen muuttuvaa vartaloani. Minusta kasvava vatsa on ihana, se saa luottamaan yhä enemmän siihen, että meille oikeasti on tulossa vauva. Mutta näemme miehen kanssa noin kuukauden välein ja etenkin näin alussa muutos neljän viikon aikana voi olla aika suuri. En usko, että hän ei pitäisi minua viehättävänä, mies on kaivannut lasta yhtä paljon kuin minäkin joten uskon mahan olevan hänenkin mielestään kaunis, mutta entä jos tunnun hänestä vieraalta?

Toisaalta en halua liikaa surra, kun olemme jo saaneet niin paljon! Saaneet mahdollisuuden ylipäänsä viettää isänpäivää.

Onneksi seuraavana isänpäivänä olemme kaikki yhdessä.