Koin ystäväni raskausuutisen seurauksena pienen romahduksen. Se ei varsinaisesti johtunut hänen raskaudestaan, mutta uutinen toimi kyllä ärsykkeenä, joka toi voimakkaasti pintaan kaiken viime aikoina kokemani stressin, epävarmuuden, huolen ja ahdistuksen samalla kertaa. Se toi mieleen joka ikisen omista epäonnistumisistani, ja siksi kai ylitti jonkun sietokykyni rajan. Romahdus tuli aika puskista, olin voinut olosuhteisiin nähden ihan hyvin. Olin hyvällä mielellä ja toiveikas, ehkä koska olin juuri ollut kesälomalla ja päässyt rentoutumaan ja viettämään aikaa mieheni kanssa.

Mutta nyt mieheni ei ollut täällä. Luulen, että myös siksi reaktioni oli niin voimakas, tärkein tukeni ja selviytymiskeinoni, eli mieheni fyysisen läsnäolon tuoma lohtu, halaukset ja läheisyys puuttuivat. Olin hätäni kanssa yksinäisempi kuin koskaan ennen.

Minun on tavallisempaa reagoida apatialla mieltä järkyttäviin tapahtumiin. Kun vuosi sitten kuulin siskoni raskausuutisen, minä lamaannuin. Makasin parvekkeemme sohvalla tyhjyyteen tuijottaen keskiyöhön asti. Havahduin, kun mies tuli tyynyineen parvekkeelle ja kysyi haluaisinko hänen tulevan viereeni nukkumaan. Menimme sitten kuitenkin yhdessä makuuhuoneeseen.

Tällä kertaa reagoin toisin, minusta tuli yliaktiivinen. Ensin itkin illan (luonnollisesti), ja kun yritin mennä nukkumaan, sielläkin vain pyöriskelin enkä saanut unta. Ajatukset kiersivät vilkkaasti loppumatonta kehää. Sitten sain loistavan idean, että nyt olisi hyvä hetki päättää kankaat niskatyynyihin ja unimaskeihin, joita olen suunnitellet ompelevani meille matkustamista varten! Etsin käsityökaapista kankaita, vertailin vaihtoehtoja, mietin eri väriyhdistelmiä ja nauhoja viimeistelyjä varten. Löysin jopa vanut ylähyllyn perältä. Etsin netistä valmiita kaavoja, mutta kun niitä ei oikein löytynyt, aloin piirtää niitä itse.

Kaiken tämän jälkeen kello oli aamuyön puolella ja olin tietenkin lopen uupunut. Minun onnekseni seuraavalle päivälle oli sovittuna työterveyspsykologin kanssa tapaaminen, joita minulla on ollut parin kuukauden välein. Sain itkun seasta soperrettua että on ollut aika rankkaa ja en oikein jaksa tätä, johon hän totesi, että pieni sairausloma näyttäisi olevan paikallaan.

Päästäkseni yli akuutista pahasta olosta ja saadakseni voimat takaisin tavallisen arjen elämiseen, psykologi oli sitä mieltä että minun ei kannata nyt yrittää käyttää vähäisiä voimavarojani työntekoon. Joskus töiden tekeminen helpottaa oloa, niiden avulla saa ajatukset pois ikävistä asioista kun voi keskittyä johonkin ihan muuhun. Töiden myötä voi saada kaivatun lepohetken huolista. Tällä kertaa en pystynyt keskittymään mihinkään, en saanut mitään aikaan ja sitten minulla oli vielä entistä pahempi olo, kun laiminlöin työnikin ja tuhlasin työnantajani aikaa.

Sain ohjeeksi levätä, keskittyä mahdollisimman hyvään nukkumiseen ja tehdä asioita, joista minulle tulee hyvä mieli. Silti kipuilin pitkään, saanko mennä tanssitunnille, kun olen sairauslomalla? Jos minulla on energiaa tähän, eikö minulla pitäisi olla energiaa työntekoonkin? Mutta päätin lopulta mennä, koska ohje oli tehdä asioita, joista nautin. Ensimmäisenä päivänä en erityisemmin nauttinut. Seuraavana päivänä minun piti suostutella itseni lähtemään, mutta tunnin jälkeen minulla oli kuin olikin parempi mieli.

Olin lopulta kaksi ja puoli päivää sairaslomalla, kunnes saapui viikonloppu. Lepäsin vielä viikonlopun, sain vihdoin nukuttua kokonaisia öitä ja minulla oli taas melko normaali olo. Niin normaali kuin se viimeisten kolmen vuoden aikana on ollut.

Maanantaina kävin työterveyslääkärillä. Masennus- ja ahdistustestien tulokset olivat korkeat, mutta hedelmöityshoitojen takia lääkäri ei halunnut niihin aloittaa lääkitystä. Niin oli minustakin parempi. Minun masennukselle ja ahdistukselle on niin selkeät syyt, että tuntuisi turhalta yrittää lääkitä niitä pois. Tähän on vain yksi ainoa ratkaisu ja ennen kuin se tapahtuu, tuntuu luontevammalta helpottaa oloa keskustelun ja toiminnan keinoin.

Mitä selviytymiskeinoja sitten olen keksinyt, joilla saan lievennettyä ahdistusta ja ikäviä tunteita arjessani? Latasin Duolingon ja aloitin uuden kielen, espanjan, opiskelun. Se on sopivan matalan kynnyksen tekemistä, josta saan kuitenkin helposti onnistumisen elämyksiä. Katselen instagramista koiravideoita, erityisesti tollereista ja shelteistä, ne saavat minut lähes poikkeuksetta hymyilemään. Otan iltaisin valokuvan auringonlaskusta ja lähetän sen miehelleni hyvän yön toivotuksena. Samaa aurinkoa me katsellaan, vaikka kahden ja puolen tuhannen kilometrin päässä toisistamme olemmekin. Auringon etäisyyteen verrattuna se ei ole mitään.

Näillä keinoilla ja riittävästä unesta huolehtimalla olen ollut tyynempi ja jaksanut paremmin. En silti tiedä onko niistä mitään ennaltaehkäisevää hyötyä siinä tilanteessa, kun saan taas huonoja uutisia. Siirtoa ei ole vielä edes tehty, mutta minua pelottaa jo valmiiksi, miten selviän negatiivisesta tuloksesta yksin. Silloin ei koiravideot tai auringonlaskut paljon lohduta. Oikea koira saattaisi lohduttaakin, mutta se on sitten kokonaan toinen haave.