On ihmeellistä kuinka nopeasti pettymyksen suosta voi vieläkin nousta. Noin viikko testipäivän jälkeen olin taas varmuutta täynnä ja uutta siirtoa odottamassa. Ei siis missään nimessä varmuutta onnistumisesta, vaan varmuutta siitä että uudelleen on yritettävä. Kun vielä viikkoa aiemmin olin miettinyt onko tässä oikeasti mitään järkeä.

Ensi viikolla on hoidon suunnittelu, mutta siirto taitaa mennä syyskuulle lomasuunnitelmien ja muun ohjelman vuoksi. Tästä tulee pisin tauko, joka meillä on saman hoitokierron siirtojen välissä ollut. Yleensä siirrot on tehty peräkanaa, vain kerran on täytynyt pitää yksi välikierto.

Minulla on taas lista kysymyksistä valmiina, jotka aion lääkärille esittää. Kaikkien niiden takana on oikeastaan yksi ja sama kysymys, eli mitä tällä kertaa voitaisiin tehdä toisin, että tämä onnistuu? Vaikka en minä tiedä, pitäisikö vielä seuraavaan siirtoon muuttaa jotain, mutta ainakin haluan tietää, että mahdollisuuksia vielä on.

Vaikka pettymyksen akuutista vaiheesta pääsee yllättävän nopeasti yli, huomaan että se ei enää katoa samaan tapaan kuin ennen. Suru on alkanut kerrostua mieleni pohjalle, jossa se jokaisen pettymyksen jälkeen paksuuntuu kerros kerrokselta vahvemmaksi ja painavammaksi. Kiinteämmäksi osaksi minua. Suru antaa olemiselleni taustavärin, joka kuultaa kaiken takaa. Vähitellen yhä näkyvämmin. Vähän kuin likainen akvarellivesi, jossa värit ovat sotkeentuneet yhteen tehden pelkkää ruskeanharmaata lientä, joka hiljalleen laskeutuu ja tiivistyy kupin pohjalle. Pintavesi on kyllä kirkasta, mutta jos vettä yhtään häiritsee, hippuset nousevat heti kieppumaan samentaen koko astian.

Ja jos kuppia ei pese, kerroksia on vaikea saada enää pestyä pois.

Yleensä suru pysyy lauhkeasti kupin pohjalla, mutta tasaisin väliajoin joku häiritsee sen rauhaa (tyypillisesti vauva tai raskausmaha) ja silloin syntyy myrsky. Yhä useammin myrskyjä on alkanut syntyä yllättäen, ilman näkyvää ärsykettä. Voin olla missä vain, vaikka parvekkeella teemukin kanssa miettimässä omiani, kun yhtäkkiä rintaa kouraisee, henki salpautuu ja kyyneleet kihoavat silmiin. Suru on noussut pintaan.

Olisiko helpompaa, jos veteni olisi jo niin sakeaa ja mieleni niin musta, ettei olisi muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa?