Vuosi sitten tähän aikaan olin toipumassa elämäni ensimmäisestä munasolujen keräyksestä. Tähän aikaan illasta taisin olla palaamassa kotiin päivystyksestä, jonne klinikkamme kehotti kovien kipujen vuoksi lähtemään. Päivystyksessä sain kipulääkettä ja olo helpottui, vaikkakin vain hetkellisesti, seuraavina päivinä ja öinä kivut aaltoili edes takaisin niin, että välillä luulin jo toipuneeni, kunnes pian taas kärvistelin vatsaa polttavien kipujen kanssa. Vieläkin välillä mietin, että olisiko verenpurkauma voitu huomata aiemmin, vaikka jo silloin ensimmäisellä kerralla sairaalassa, vaikka se ei ultrassa näkynytkään. Eikä vasta kahden viikon päästä. Vasen puoli on jäänyt tulehduksen jälkeen aremmaksi, sen huomaa erityisesti kun ultrataan alakautta ja sauva painaa munasarjoja. Toivon vain, ettei komplikaatiosta jäänyt muuta pysyvämpää haittaa, jotain mitä ei myöskään näe ultraäänen avulla.

Tänään pistin itseeni uutta lääkettä kolmatta munasolujen keräystä varten. Minulla on ollut melko hyvä olo, olen ollut iloinen siitä että hoito voitiinkin aloittaa näin pian. Olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että kierros menee toukokuulle, mutta klinikan vaihtuessa vaihtui myös stimulaatioprotokolla ja sen myötä aikataulut. Tässä on nyt monta syytä olla hyvällä mielellä. Siltikin, tänään kun klinikalta lähtiessä laskujen kanssa tuli pientä hämminkiä, enkä osannut kertoa mitä mies oli viimeksi asiasta sopinut, minä purskahdin itkuun. Stressinsietokykyni taitaa olla jo ylitöissä.

Tänään tuli myös lääkkeiden omavastuuosuus täyteen, puoli vuotta aikaisemmin kuin viime vuonna. Nyt kannattaakin loppuvuosi sitten sairastaa ihan urakalla.

Tuntuu hullulta kuinka paljon vuodessa on tapahtunut, ja sitten kuitenkaan ei ole tapahtunut mitään. Ainakaan mitään hyvää. Jospa ensi vuonna tähän aikaan en enää olisi tekemässä tätä samaa. Onkohan vaarallista toivoa sitä ääneen? Etten vain manaisi epäonnea. Viime vuonna tähän aikaan olin kuitenkin aika luottavainen, että vuoden päästä jotain olisi tapahtunut.