Lapseton.

Hedelmätön. Riittämätön.

Onneton.

Ollapa joskus taas suruton. Tai edes huoleton. Vaikka en tiedä onko kumpikaan varsinaisesti realistinen päämäärä kenenkään elämässä. Riippuu ehkä siitä, millainen ajanjakso tarvitaan, että voi laskea itsensä suruttomaksi. Riittääkö siihen päivä? Tai tunti? Ne olisi toisinaan minullekin saavutettavissa.

Tiedän kyllä, että raskaaksi tuleminen tai lapsen saaminen ei ratkaise kaikkia ongelmia, niistä seuraa ihan varmasti uusia ongelmia ja huolia. Mutta se ratkaisisi kaikki tämän hetkiset ongelmani. Se ratkaisisi lapsettomuusongelman, joka on tähänastisen elämäni suurin kriisi. Voin vain toivoa, että myös loppuelämäni.

Toivon vain, että välillä elämässä tulisi hyviäkin asioita. Tai ehkä niitä tuleekin, pieniä hyviä asioita, iloisia uutisia, hetkiä rakkaiden kanssa… Mutta kun jotain niin suurta puuttuu, kaikki muu tuntuu laimealta.

Ne tuntuu lohdutuspalkinnoilta tai värilliselle tulostuspaperille printatulta osallistumisdiplomilta, joka ei millään tavalla motivoi jatkamaan tai tavoittelemaan lisää. Se oikea palkinto tuntuu olevan niin tavoittamattomissa. Se tuntuu niin kaukaiselta, että en oikeastaan ole edes pelissä mukana. Muut pelaavat ja voittavat päävoittoja tuosta vain, yhtään edes harjoittelematta!

On selvää, että elämästäni puuttuu jotain tärkeää. Mutta myös minusta puuttuu jotain, minkä avulla sen voisin saavuttaa.