Pian tämä on ohi. Pian saamme taas tietää, oliko meillä onnea vai, kuten tavallista, ei.

Olen jo kahtena yönä havahtunut aamuyöllä ahdistavaan tunteeseen, kun olen uneksinut että herätessä pitää tehdä raskaustesti. Olen joutunut muistuttamaan itselleni, että vielä ei ole testipäivä, voit nukkua rauhassa, mutta pian olen jo herännyt uudestaan.

Laskin, että lugesteronit riittävät juuri siihen asti, että saamme tietää tuloksen. Koska teen testin aamulla, laitan viimeiset luget illalla. Siinä tapauksessa että testi onkin positiivinen, voin juosta onnesta soikeana apteekkiin ennen verikoetta. Jos se on negatiivinen, ainakaan en tuhlannut yhtään ylimääräistä rahaa lääkkeisiin, joita ei tarvita uudestaan ainakaan pariin kuukauteen.

Aika on mennyt välillä hitaasti, välillä taas ihan huomaamatta. En ole haalinut tavallista enempää tekemistä näille päiville, mutta olen pitänyt huolen siitä, että teen mukavia asioita päivittäin. Hankin tarkoituksella tekemistä testin jälkeiselle päivälle, menemme ystäväni kanssa yhdessä tanssikurssille. Ajattelin että olisi hyvä olla jotain hauskaa tekemistä, kävi miten kävi. Jos käy huonosti, tanssiminen voi ainakin hetkeksi viedä ajatukset muualle, ja jos käy hyvin, mikäs sen parempi tapa juhlia kuin tanssimalla?

Sovin myös testipäivän illalle tekemistä kavereiden kanssa, mutta se on alkanut vähän arveluttaa. Olisin halunnut pitää etäpäivän, mutta parikin projektia pakottaa menemään toimistolle. Olen suunnitellut selviytyväni päivästä kun vain keskityn töihin, mutta jaksanko pidätellä tunteita vielä illankin? Mitä jos en voi yhtäkkiä muuta kuin itkeä? Mitä jos se tapahtuu jo työpäivän aikana?

No pianhan sen tietää, kun tämä taas kerran on ohi.