Vähän väliä ajatus pulpahtaa pintaan. Ei se kuitenkaan toimi. Uusi kierto alkoi, alkionsiirto todennäköisesti onnistuu, sillä ovulaatio osuu sopivaan viikonaikaan. Tai tarkemmin sanottuna siirron tekeminen onnistuu, itse toimenpide tuskin johtaa toivottuun lopputulokseen. Niin ainakin alitajuntani yrittää minulle sitkeästi uskotella.

Olen alkanut epäillä, voiko se edes onnistua, jos olen jo etukäteen päättänyt että niin ei käy? Yritän järkeillä, että minulla ei ole sellaista mahtia, että voisin ajatuksen voimalla tulla tai olla tulematta raskaaksi, joten ei sillä ole mitään väliä mitä minä ajattelen. Olisikin! Olisin säästänyt satasia ehkäisyssä elämäni aikana enkä todellakaan olisi nyt tässä tilanteessa.

Mutta onko sitten kuitenkin..? Mitä jos torpedoin kaikki onnistumisen mahdollisuudet valmistumalla henkisesti jo seuraavaan IVF-kierrokseen. Ei niin, että ajatukseni suoraan vaikuttaisi hoidon lopputulokseen, mutta jatkuvat negatiiviset ajatukset ja pahimman pelkääminen stressaavat. Ja aina tasaisin väliajoin saa jostain lukea kuinka stressi huonontaa hoitojen onnistumismahdollisuuksia, että älä hyvä ihminen stressaa.

Kunnes taas rationaalinen puoleni pääsee ääneen ja ilmoittaa, että ei tietenkään ole vaikutusta, miten typerä ajatus!

Ihmiset tulevat raskaaksi paljon stressaavammissakin tilanteissa, esimerkiksi sota-alueilla ja raiskauksista. Onko lapsettomuusstressi sitten muka jotenkin niin erityistä, että nimenomaan se estää raskautumista näin tehokkaasti?

Vastaan itse, ei ole.

Nyt kun vielä uskoisin sen, että voin lopettaa tämän vatvomisen.