Olen tullut siihen tulokseen, että väsyttävintä tässä kaikessa on pelko. Koko ajan pitää pelätä jotain, uusia hormoneja ja niiden sivuvaikutuksia, seuraavaa siirtoa, seuraavaa epäonnistumista, seuraavaa viikkoa, tulevaisuutta. Vaikka jokin asia olisi mennyt kerran hyvin, voi se toisella kertaa mennä huonoakin huonommin.

Tuntuu, että nykyään koko olemistani varjostaa jatkuva pelko ja varuillaan olo.

Viime aikoina minua on alkanut pelottaa uusi punktio. Minua pelottaa, että punktioon ylipäänsä joudutaan, eli seuraava siirto ei onnistu, mutta pelottaa minua myös itse operaatio.

Aiemmat punktiot on vain jännittäneet, ensimmäinen jännitti vähiten, kun ei tiennyt mitä odottaa ja luotti kaiken menevän kumminkin hyvin. Toinen meni paremmin, vaikka jännitti enemmän. Toki se vähän sattui kaikista lääkkeistä huolimatta, mutta toipuminen oli nopeaa eikä tullut mitään ongelmia kuten ensimmäisellä kerralla.

Toisen punktion lopputulos taas meni ihan penkin alle. Siispä nyt pelkään, että kolmannessa tapahtuisi kaikki eli itse operaatio tekee kipeää, munasolut on kelvottomia, toipuminen hidasta ja kivuliasta, ehkä joku komplikaatio vielä päälle. Koska miksipä ei?

Mutta ei nykyhetken tai lähitulevaisuuden pelkääminen riitä.

Pelkään, että minusta tulee vanha, ruma ja katkera. En ole varma miksi muutun rumaksi, ehkä se tulee katkeruuden sivutuotteena. Ja kun katselee peilistä surusta väsyneitä kasvojaan kuukaudesta toiseen, alkaa mielikuva omasta viehättävyydestäkin hiljalleen muuttua. Ja olkoon kuinka pinnallista tahansa, sekin minua pelottaa.

Minua pelottaa, että minusta tulee se kaukainen sukulaistäti, jota nähdään kerran vuodessa pakollisissa perhejuhlissa. Hän tulee kaikkiin juhliin, joihin kutustaan, syntymäpäiville, rippijuhliin, häihin, mutta aivan tavalliseen elämään häntä ei pyydetä mukaan. Ehkä siksi koska katkeroituneena ja ankeana kukaan ei välitä hänen seurastaan, ja siitä saa syyttää vain itseään.

Pelko on vain kuviteltu suru. Muistaakseni olen lukenut sen jostain runosta. Se on mielestäni kauniisti ja totuudenmukaisesti sanottu. Olemassa olevan surun päälle ei kannattaisi kuvitella lisää surua. Olen yrittänyt pitää sen mielessäni pahimpien pelkojen aikana, toisinaan onnistuen, toisinaan en.

Älä siis pelkää, sanon itselleni. Sure sitä vasta kun se on tapahtunut.

Moi! Mitä kuuluu? Vähän aika menee nopeaa, juteltiin viimeksi silloin kun Eeli syntyi!

Puhelimeen kilahti viesti vanhalta ystävältä, jonka kanssa olemme olleet yhteydessä viimeksi reilu vuosi sitten. Nykyisin hän on kai enemmän kaveri, ystävyytemme oli jo pitkään hitaasti hiipunut yhteydenpidon vähennyttyä puolin ja toisin. Ilman mitään suurempaa dramatiikkaa, niin vain joskus käy. Viimeisin viestinvaihtomme koski villasukkia, jotka olin neulonut hänen esikoiselleen ristiäislahjaksi.

Vaikka ystäväni raskaus ei mielestäni enää vaikuttanutkaan suhteemme viilenemiseen, kyllä uutinen sattui. Emme olleet olleet paljon tekemisissä, mutta päätin neuloa sukat, koska halusin pitää ystävyyden oven raollaan ja muistaa sekä äitiä että vauvaa uudessa elämäntilanteessa. Niiden sukkien jälkeen kuitenkin päätin, että enää en neulo sukkia muiden vauvoille. En ennen kuin olen saanut neuloa omallenikin. Olin jo niin kyllästynyt ja surullinen tekemään pieniä, suloisia vauvantamineita aina vain muille. Ja niitä muitahan riitti.

Päätös on pitänyt, muutama vauva on syntynyt lähelle ja vähän kauemmaskin, mutta olemme muistaneet heitä muilla tavoin.

Mutta mitä minulle kuuluu? Pettymystä siitä, että alkionsiirtoa ei saada tehtyä tähän kiertoon, koska se osuisi viikonlopulle. Ahdistusta siitä, että on todennäköisempää, että maaliskuussa olen taas kypsyttelemässä kasapäin munasoluja kuin että olisin raskaana. Lisääntyvää alakuloa ja kalvavaa tunnetta, että tulevan vuoden aikana mikään ei tule muuttumaan parempaan. Pelkoa siitä, että ystäväni lähettää viestin vain kertoakseen taas raskausuutisia. Jos he haluavat perinteisesti kaksi lasta kahden vuoden ikäerolla, pian alkaa olla uutisten aika. Vaikka en heidän elämään aktiivisesti kuulukaan, tahattomasti lapseton kyllä muistaa tällaiset asiat.

Moikka, ihan hyvää kuuluu! Tylsää kun on taas kaikki harrastukset suljettu, mutta etätyöt sujuu sentään mukavasti. Mitä sulle?