Meidän avuttomasta pikku kääröstä on tullut oikea vauhtivauva. Hänen lempipuuhiaan on möngertää vatsallaan minun päälläni kieltään päristellen tai epämääräistä monologiaan ölisten. Välillä päristelemme kieliämme vuorotellen ja sitten hekottelemme sille yhdessä. Aamuisin heräämme rauhassa, köllimme vierekkäin ja vauva syö aamiaisen sängyssä. Vaikka olisin yön jäljiltä kuinka väsynyt, se unohtuu aina, kun vauva minut nähdessään puhkeaa päivän ensimmäiseen hymyyn.

Juuri tätä minä halusin. Tätä minä niin kaipasin silloin kun elämä oli pelkkää loputonta hoitokaaviota, seuraavan lääkäriajan varausta, hormonien piikitystä, suihkutusta tai nielemistä sekä toivon ja toivottomuuden vuoristorataa.

Hengitän syvään sisään vauvan tuoksua ja oikein tunnen kuinka oksitosiini virtaa elimistössäni. Haluan vain rutistaa vauvaa, enkä koskaan päästää irti. Minun vauvani. Välillä on vieläkin vaikea uskoa, että tässä hän tosiaan on. Loppuukohan hänen olemassaolonsa ihmettely koskaan?

Sitten on niitä hetkiä, kun mikään ei kelpaa ja missään ei ole hyvä. Tai kun pitkän päivän jälkeen vauva ei nukahda, häärää vain menemään, itse olen aivan rättiväsynyt ja mietin että milloin minä oikein saan levätä.

Näitä hetkiä en erityisesti toivonut, mutta ne kuulunee pakettiin. Samaan ihmeelliseen yllätyspakettiin, jota tilatessa ei voi tietää mitä kaikkea tulee saamaan.

Jos minun pitäisi yhdellä sanalla kuvailla meidän uuden vauvaperhe-elämän kolmea ensimmäistä kuukautta, se olisi kaaos.

Kaaoksessa on ollut koti, päivärytmi, yörytmi, minun mieleni ja kehoni, eli oikeastaan koko elämä. Kai tämä oli ihan odotettavissa, mutta en silti usko että olisin voinut valmistautua tähän mitenkään paremmin. Ei tämä olisi voinut tullut vähemmän shokkina. Vaikka mielestäni minulla ei ollut mitenkään yltiöruusuiset kuvitelmat vastasyntyneen kanssa elämisestä, en voinut etukäteen kuvitella kuinka intensiivistä se todella on. En tiedä voiko kukaan, se täytyy kai itse elää.

Nyt jälkiviisaana toivon, että olisin lukenut vauvan unesta ja nukkumisesta hieman aiemmin, mutta eihän sitä etukäteen tiedä millaisia haasteita tulee kohtaamaan. Ja ihan kaikkeen ei vain voi varautua, eikä kannata yrittääkään. Raskauden aikana pääsin irti jatkuvasta pahimman pelkäämisestä, mikä oli minulle vain hyväksi. Juuri sen ansiosta pystyin nauttimaan raskaudesta niin paljon.

Pahin kaaos tuntuu olevan tältä osin ohi. Minulla alkaa vihdoin olla aivokapasiteettia ja henkisiä resursseja myös muuhun kuin päivän välttämättömiin toimiin. Ajatukset alkavat selkiytyä niin että niitä saa taas kirjoitettua ylös.

Kokemani kaaos ei ollut yksiselitteisen huono asia, mutta oli se kovin kuluttavaa. Nyt kaaos on muuttunut jonkinlaiseksi alkeelliseksi rytmiksi ja elämä on riittävän ennakoitavaa. Kuitenkin jo nyt muistelen kesää pienellä kaiholla ja kuinka hurjaa aikaa se oli. Ja myös kuinka suloista.

Jos minun pitäisi kolmella sanalla kuvailla meidän uuden vauvaperhe-elämän kolmea ensimmäistä kuukautta, sanoisin että se oli hurjan suloinen kaaos.