Etäpalaverien ihanuus
Minulla on työkaveri, joka puhuu jatkuvasti taaperostaan. Ja nimenomaan taaperostaan, meni monta kuukautta ennen kuin lapsen nimi tuli ensi kertaa esille.
Eräässä aamupalaverissa hän kertoi viikonlopun tapahtumista. ”…miten evoluutio on oikein ajatellut tän, kun täähän on ihan kamalaa!” hän valitti kai leikillisesti, kun lapsi oli kiukutellut ja temppuillut. Muut yhtyivät hyväntahtoiseen päivittelyyn ja minä suljin koneeni kaiuttimen, en vain pystynyt enää kuuntelemaan. Hetken päästä laitoin äänet takaisin päälle, josko aihe olisi vaihtunut. ” ..odottakaa vaan kun ne täyttää 18..!” Uudestaan äänet pois.
Ihanat etäkokoukset, voin jatkaa hymyilyä ruudussa ja teeskennellä kuuntelevani ilman että oikeasti tarvitsee. Olen viime kuukausien aikana tehnyt näin säännöllisen epäsäännöllisesti, aina tarpeen vaatiessa, kun keskustelu on siirtynyt aiheeseen, josta minulle tulee vain paha mieli. Meitä on onneksi aika suuri joukko, joten kukaan ei huomaa, jos en osallistu keskusteluun koko aikaa.
Työkaveri puhuu lapsestaan aina, kun siihen on tilaisuus ja monesti ilmankin. Tiedän kuinka lapsi nukkuu, mitä mieltä hän on jos äidillä on ollut pitkä työpäivä, miten hän osoittaa mieltään kun ei ole tyytyväinen ja mitä hassua hän eilen aamuna sanoi. Kerran törmäsin häneen kaupungilla vielä töiden jälkeen ja mistäpä muusta hän olisi kertonut kuin siitä, millaista leikkimajaa hänen taaperonsa toivoo?
Työkaveri on minua jonkin verran vanhempi ja heillä on tämä yksi lapsi. En todellakaan tiedä onko asia näin, mutta minua helpottaa ajatella, että ehkä heilläkään lapsen saaminen ei ole ollut helppoa. Että myös sen vuoksi hän ei voi lakata puhumasta lapsestaan. Kun kuvittelen näin, on aihetta helpompi kestää. Varsinkin kun etäkokouksia alkaa olla vähemmän ja vähemmän, eikä välitön keskustelun mykistys ole pian enää keinovalikoimissani.