Etäpalaverien ihanuus

Minulla on työkaveri, joka puhuu jatkuvasti taaperostaan. Ja nimenomaan taaperostaan, meni monta kuukautta ennen kuin lapsen nimi tuli ensi kertaa esille.

Eräässä aamupalaverissa hän kertoi viikonlopun tapahtumista. ”…miten evoluutio on oikein ajatellut tän, kun täähän on ihan kamalaa!” hän valitti kai leikillisesti, kun lapsi oli kiukutellut ja temppuillut. Muut yhtyivät hyväntahtoiseen päivittelyyn ja minä suljin koneeni kaiuttimen, en vain pystynyt enää kuuntelemaan. Hetken päästä laitoin äänet takaisin päälle, josko aihe olisi vaihtunut. ” ..odottakaa vaan kun ne täyttää 18..!” Uudestaan äänet pois.

Ihanat etäkokoukset, voin jatkaa hymyilyä ruudussa ja teeskennellä kuuntelevani ilman että oikeasti tarvitsee. Olen viime kuukausien aikana tehnyt näin säännöllisen epäsäännöllisesti, aina tarpeen vaatiessa, kun keskustelu on siirtynyt aiheeseen, josta minulle tulee vain paha mieli. Meitä on onneksi aika suuri joukko, joten kukaan ei huomaa, jos en osallistu keskusteluun koko aikaa.

Työkaveri puhuu lapsestaan aina, kun siihen on tilaisuus ja monesti ilmankin. Tiedän kuinka lapsi nukkuu, mitä mieltä hän on jos äidillä on ollut pitkä työpäivä, miten hän osoittaa mieltään kun ei ole tyytyväinen ja mitä hassua hän eilen aamuna sanoi. Kerran törmäsin häneen kaupungilla vielä töiden jälkeen ja mistäpä muusta hän olisi kertonut kuin siitä, millaista leikkimajaa hänen taaperonsa toivoo?

Työkaveri on minua jonkin verran vanhempi ja heillä on tämä yksi lapsi. En todellakaan tiedä onko asia näin, mutta minua helpottaa ajatella, että ehkä heilläkään lapsen saaminen ei ole ollut helppoa. Että myös sen vuoksi hän ei voi lakata puhumasta lapsestaan. Kun kuvittelen näin, on aihetta helpompi kestää. Varsinkin kun etäkokouksia alkaa olla vähemmän ja vähemmän, eikä välitön keskustelun mykistys ole pian enää keinovalikoimissani.

Perhe Ajattelin tänään

Oikeat sanat

Harmi, kun ei nyt onnistunut.

Toivotaan, että pian teillä tärppää.

No toivotaan joo, yli kaksi vuotta kylläkin jo. Harmi riitti kuvaamaan pettymyksen tunteitani ensimmäiset yhdeksän yrityskuukautta, mutta epäonnistuneen pakastealkion siirron jälkeen se on aikamoisen vähättelevä ilmaus. Ja vielä että nyt ei onnistunut, ihan kuin tämä olisi vain ajan kysymys. Toisaalta, kun oikein positiivisesti onnistun ajattelemaan, ehkä hieman lohduttaa, että joku muu jaksaa toivoa silloinkin kun itse en.

Läheiset tarkoittavat hyvää, mutta välillä nämä kannustukset ja osanotot tuntuvat jotenkin niin kevyiltä, jopa tyhjiltä. Että sanojalla ei ole mitään tajua siitä kuinka paljon tässä on jo toivottu ja petytty. Mutta eihän heillä olekaan, enkä voi heitä siitä syyttää. En todellakaan toivoisi tätä kenellekään muulle. Ja kun tämä ei heitä koske, he voivat ihan hyvin vain harmitella ja toivoa. Mutta sanooko kukaan syöpäsairaalle, että onpa harmi, kun ei sädehoito auttanut?

On minulle sanottu kauniita ja lohdullisiakin asioita. Ystäväni sanoi, että olet kyllä vahva. Ja lempeästi lisäsi perään nähtyään surkean ilmeeni valmiina protestoimaan, mutta ei aina tarvitse olla.

Se tuntui hyvältä, sillä en todellakaan koe itseäni vahvaksi ja kaikki kannustus ympärillä peräänkuuluttaa nimenomaan vahvuutta. Jaksa vain yrittää, niin kyllä se siitä! Minä yritän sisäisestä pakosta, en siksi että olisin jotenkin keskivertoa vahvempi ihminen. Ei minulla käytännössä ole vaihtoehtoa, jos vaihtoehtona on se että lapseton elämä pitäisi hyväksyä juuri nyt.  Sehän se vasta vaikeaa olisikin.

Siskoni kertoi ensimmäisen IVF:n alkaessa, kuinka surulliseksi hänet tekee se, että mekin olemme joutuneet tähän tilanteeseen. Myötäeläminen tuntui lohduttavalta. Mutta tarkemmin ajateltuna on äärimmäisen itsekästä olla tyytyväinen siitä, että olen onnistunut saamaan muutkin surullisiksi tilanteemme takia. Ja kuitenkin kurjuuteni ymmärtäminen tuntuu hyvältä.

Eli en minä tiedä mitä minulle pitäisi sanoa. En itsekään taida osata sanoa muille sen paremmin. Toivotaan vaan.

Perhe Ajattelin tänään