Tämä taitaa olla epätyypillistä vauvaperheessä, mutta lempivuorokaudenaikani on jo sairaalasta kotiutumisesta lähtien olleet yöt.

Yöllä kukaan ei itke. Yöllä olen väsynyt, mutta minun ei tarvitse jaksaa muuta kuin maata kyljelläni sen aikaa kun vauva syö ja sitten saan olla taas rauhassa seuraavat pari tuntia. Yritän tietysti nukkua, mutta jos uni ei tule, tiedän myös että seuraavan syötön jälkeen on uusi mahdollisuus.

Joinakin aamuina herätessä minua alkaa saman tien itkettää. Olisipa ilta, että saan taas nukkua! Mutta sitten vauva alkaa jutustella vienolla äänellään yön tapahtumista ja sydämeni sulaa. Ihana vauva.

Hämmentävintä raskauden jälkeen on ollut tajuta, että me todella saatiin kotiin uusi perheenjäsen, ihan uusi ihminen. Hän ei ole enää pelkkä paijattava pallo, minun paijattava pallomahani, vaan oikea oma persoonansa, jolla on myös oma tahto ja tarpeet. Erityisesti tahto tuntuu vahvistuvan päivä päivältä!

Vaikka tietystä hän on myös meidän pallero, jota paijataan yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin silloin kun hän vielä oli mahani suojissa.

Neljän viikon jälkeen hän alkoi tuntua tutulta. Päivät ja hänen kanssa oleminen ei ollut enää niin arvaamatonta, me olimme hiljalleen oppineet miten hän mihinkin asiaan reagoi ja mitä kannattaa milloinkin tehdä tai kokeilla. Hänen itkua on ollut yhä helpompi kestää, kun en tunne itseäni niin avuttomaksi. Voin luottaa sekä itseeni että vauvaan, että kyllä hätä menee ohi, oli se sitten minulla tai vauvalla. Ja voi miten palkitsevaa on, kun hän heijauksen tai hyräilyn myötä rauhoittuu ja kaikki on taas vauvan maailmassa hyvin.

Pian tämä uusi ihminen on kaksi kuukautta vanha. Toisaalta en malta odottaa millaiseksi hän kasvaa, mitä uusia puolia hänestä pikku hiljaa paljastuu, mutta toisaalta olen täydellisen onnellinen hänen kanssaan juuri nyt.

Täydellinen uusi ihminen. Ja me saatiin hänet!