Nyt seuraa katkeran naisen tilitystä minä-minä-näkökulmasta, jossa ei oteta muiden tunteita huomioon, koska ei muutkaan ota huomioon minun tunteitani.

Olemme yrittäneet lasta lähes vuoden, kun ystävä tulee ensimmäisestä ”no pitäisköhän kokeilla?” -kierrosta raskaaksi. Työnnän ikävät ajatukset syrjään ja onnittelen vilpittömästi. Mielessäni olen kuitenkin vähän huolissani mitenhän ystävyydellemme käy. Olen seurannut vierestä joidenkin tahattomasti lapsettomien ystävyyssuhteiden katkeamista sitä mukaa kun uusia raskauksia on ilmoitettu. Ystäväni on tiennyt yrityksestämme sekä ongelmistamme alusta lähtien.

Päätän yrittää jatkaa normaalia kanssakäymistä. Lopputuloksena pidämme lähes tavalliseen tapaan yhteyttä, vaikka en enää yhtä aktiivisesti ehdota tapaamisia. Kerran olemme sopineet tapaavamme iltapäivällä, kun epäonnekseni aamulla kuukautiseni alkaa. Itken koko aamun ja pitkään harkitsen tapaamisen perumista. Olen juuri saanut kerättyä itseni ja tullut siihen tulokseen, että haluan oikeasti nähdä ystäväni, hänestä olisi apua tässäkin tilanteessa, niin hän vastaakin viestiini ajan sopimisesta perumalle kokonaan. Hän on nukkunut huonosti. Ystävä on jo äitiyslomalla ja vapaa nukkumaan mihin kellon aikaan vain, mutta minun vuokseni hän ei vaan kykene vaivautumaan, koska väsyttää. Tämä tapaus sattui kovasti, olisin tarvinnut häntä, mutta tulinkin hylätyksi. Itkin loppupäivän kaksin verroin.

Neulon ystävän pian syntyvälle vauvalle villavaatesetin tervetulolahjaksi, koska olen hyvä ystävä enkä vieläkään halua katkeruuteni pilaavan välejämme. Toki neuloessa mietin, että mitä jos neuloisikin mahdollisimman rumat vaatteet..? Saisikohan siitä tyydytystä, kun ystävän pitäisi vain ihastella ja kiitellä rumia lahjoja. Neulon kuitenkin ihan tavallisen sievät pipon, tumput ja sukat ja laitan postiin, koska emme enää ehtisi nähdä ennen joulua. Enkä totta puhuen ole varma haluaisinko.

Syntymäilmoituksen jälkeen ystävästä ei kuulu mitään, mikä on ihan ymmärrettävää. En ole kuitenkaan varma onko lahja saapunut perille, kun ei ole kuulunut edes kiitosta. Kyselen jonkun ajan päästä kuulumisia ja käy ilmi, että paketti on kuin onkin tullut perille. Ehkä sekin on ymmärrettävää, ettei jaksa näpytellä viestiä, jossa lukee ”kiitos”? En tiedä, en ole ollut vielä samassa tilanteessa, mutta vähän alkaa silti vituttaa.

Vielä enemmän vituttaa, kun ystävä seuraavassa viestissä valittaa kuinka rankkaa hänellä on ollut, vauva itkeskelee ja molemmat nukkuvat huonosti. Taas. Kyynel. Viestittely päättyy, kun ystävä ei edes kysy mitä minulle kuuluu.

Itsepähän kysyin kuulumisia. Ystävä oli vain rehellinen. Mutta kuinka hän voi olla niin ajattelematon, että kuvittelee olevan ok valittaa minulle vauvan saamisen rankkuutta? Hänellä on paljon muita lapsellisia samassa tilanteessa olevia ystäviä (joita minä en onneksi tunne), joten luulisi olevan riittävästi halukkaita kuuntelijoita ympärillä. Vai onko tämä sellainen ”puhun vain vauva-arjen rankkuudesta, että toinen tajuaa olla onnellinen lapsettomuudestaan”?

Lisäksi ystävä unohti syntymäpäiväni. En yllättynyt, sillä synnytyksestä oli kulunut vasta muutama viikko, mutta petyin kuitenkin.

Surullisinta tässä on, että hän on oikeasti hyvä ystävä ja ollut yksi tärkeimmistä. Vaikuttaa pahasti siltä, että sekä lapsen saaminen että lapsettomuus tekee ihmisestä itsekkään, mikä on huono lähtökohta ystävyydelle.