Varovasti

En ole jotenkin uskaltanut kirjoittaa raskaudesta mitään. Suurimman osan aikaa olen innostunut ja luottavainen, mutta kun lääkäriaika taas lähestyi, aloin ajatella, että odotan nyt sen ultran ennen kuin hehkutan mitään. Ihan vain varmuuden varalta. Jos siellä tulisikin huonoja uutisia ja sitten olen juuri kirjoittanut ummet ja lammet oireista ja tunteista, jotka eivät tarkoittaneetkaan mitään.

En voi edes kuvitella kuinka musertavaa olisi huomata olleensa niin väärässä. Ja sitäkin silti tapahtuu, lääkärimmekin muistutti että oireista ei voi päätellä oikeastaan yhtään mitään. On tapauksia, joissa kaikki oireet loppuivat kuin seinään, mutta kaikki oli kuitenkin hyvin. Sitten on niitä, joissa oireita on kaikenlaisia, vahvojakin, mutta ultrassa nähdään, että elämää kohdussa ei enää ole.

On hyvin todennäköistä, että kaikki menee hyvin, vieläkään minulla ei ole ollut mitään syytä uskoa toisin. Mutta ehkä alun onnenhuuma on nyt alkanut tasoittua ja vanhaan tapaan pelkoja alkaa nousta mieleen. Pelot ovat kuitenkin ihan uusia. Varominen on vain niin syvään juurtunutta, vaikka eihän sillä ole lopputuloksen kannalta väliä, kuinka paljon uskallan luottaa onnelliseen loppuun. Kuten ei ollut hoitojenkaan aikana.

9. viikon ultrassa kaikki oli vieläkin hyvin, lääkäri käytti jopa sanaa täydellistä. Ehkä alan tästä pikku hiljaa rohkaistua.