Otsikon sanaan ”vastoinkäymisiä”sisältyy paradoksi. Kuvittele tilannetta, että olet toivonut jotakin asiaa pitkään, mutta olet ollut itse oman toiveesi esteenä, eli et ole uskonut unelmaasi, vaan olet matalalla tunnetaajuudellasi vetänyt puoleesi vain lisää ongelmia. Olet siis luonut enemmän negatiivisia tapahtumaketjuja, kuin positiivisia.

Toiveesi ovat kuitenkin luoneet valtavasti positiivisia asioita korkeamman minäsi taajuudelle, joten toiveidesi virta on muuttunut pauhuavaksi koskeksi, jossa et lopulta enää yksinkertaisesti kykene melomaan vastavirtaan – ja taistelun käytyä ylivoimaiseksi päätät luovuttaa, ja käännyt myötävirtaan. Ja virta on niin voimakas, että se vie sinut väistämättä ja kovalla vauhdilla kohti toivettasi.

Mutta jotta ”uusi elämäsi” voisi alkaa, eli toiveillasi luomasi taideteos tulisi vihdoin viimeistä silausta myöten valmiiksi, niin joskus on niin, että lähes KAIKEN vanhan on väistyttävä uuden tieltä.

Ja mitä enemmän olet ponnistellut ja yrittänyt toteuttaa toiveitasi matalasta tunnetaajuudesta käsin, niin sitä ”rajumpia” saattavat kokemuksesi ennen toiveidesi manifestoitumista olla – koska myös nuo rajut kokemukset ovat todellisuudessa sinun omia toiveitasi. Et ehkä enää muista kaikkia toiveitasi, tai et halua myöntää, että olet toivonut niitä, mutta ne kuitenkin lopulta ovat sinun syvimpiä, sydämesi toiveita.

Tässä muutamia esimerkkejä tilanteista, jossa vanha ”kuolee” uuden tieltä, eli ns. vastoinkäyminen mahdollistaa toiveemme toteutumisen ja ikään kuin lopullisen läpimurron:

Jos  kaksi ihmistä ovat eläneet pitkään parisuhteessa, mutta suhteessa on ollut paljon ongelmia, ja joko vain toinen, tai kumpikin osapuoli ovat lähes koko ajan olleet turhautuneet tilanteeseen, niin toiveita paremmasta parisuhteesta on lähetety universumiin niin paljon, että suhteen on lopulta pakko päättyä. Tällaisia liittoja kutsutaan usein ”kulissiliitoiksi”. Se, mitä kulissin takana tapahtuu, on usein ainoastaan pariskunnan omassa tiedossa. Tällaisessa tilanteessa siis vähintään toinen osapuoli ei tunne pyyteetöntä rakkautta puolisoaan kohtaan lainkaan, jolloin tuo rakkaudeton osapuoli saattaa  lopettaa suhteen, ja etsiä itselleen matalassa tunnetaajuudessa ollessaan uuden puolison. Todellisuudessa kuitenkin se osapuoli, joka tuli jätetyksi,ja joka koki jonkin verran pyyteetöntä rakkautta, olikin eron varsinainen alkuunpanija, sillä hänen positiivinen tunteensa mahdollisti molempien osapuolten toiveiden manifestaation (korkea taajuus dominoi aina universumissa). Ja jättäjä puolestaan otti uuteen parisuhteeseensa mukaan oman matalan tunnetaajuutensa, eli hänen uusi parisuhteensa ei siksi voinut olla ”parempi”, vaan päin vastoin vielä vaikeampi, kuin edellinen, sillä vetovoiman laki veti jättäjän puoleen edelleen negatiivisia kokemuksia. Eli myös tuo uusi parisuhde oli tuollainen ”ei-toivottu” kokemus, ja sellaisena siis jo lähtökohtaisesti ”tuhoon tuomittu”- johtuen siis jättäjän negatiivisesta tunnetilasta erotilanteessa.

Tässä esimerkissä siis näennäinen vastoinkäyminen, eli jätetyksi tuleminen, on jätetyn toiveiden todellinen täyttymys, sillä vain tulemalla jätetyksi hän sallii itselleen oman toiveensa päästä epätyydyttävästä parisuhteesta pois, ja mahdollistaa siten itselleen uuden suhteen. Ja nimen omaan pyyteetön rakkaus on se portti, joka mahdollistaa tällaiset manifestaatiot. Se, että jätetty osapuoli tuntee usein voimakkaampaa tuskaa erotilanteessa, kertoo vain siitä, että mitään syytä tuntea negatiivisia tunteita ei ole, eli että hänen korkeampi minänsä on tapahtuneesta  täysin eri mieltä.

Jos taas parisuhteen osapuolista molemmat olisivat tunteneet toinen toisiaan kohtaan pyyteetöntä rakkautta, niin eroa ei olisi tapahtunut, vaan molemminpuolinen rakkaus olisi mahdollistanut molempien toiveiden manifestaatiot, ja parisuhde olisi vain vaikeuksien seurauksena ”syntynyt uudeksi”. Kun uskonnoissa puhutaan avioliitosta, joka solmitaan ajatuksella ”kunnes kuolema meidät erottaa”, niin tällä on alunperin tarkoitettu konkreettisesti molemminpuolista pyyteetöntä rakkautta, joka ”ratkaisee kaikki ongelmat”. Ei siis sitä, että osapuolten tulee ”kärsiä yhdessä viimeiseen saakka”, koska ”jumala” on niin päättänyt, vaan sitä, että korkea tunnetila eli rakkaus ilman ehtoja muuttaa liiton molempia osapuolia heidän oman korkeamman minänsä kaltaisiksi (”jumaliksi”, ”valaistuneiksi”) , jolloin kaikki eteen tulevat ongelmat voidaan ratkaista helposti ja ilman kärsimystä.

Ja vaikka ero tapahtuisikin, niin kerran yhdessä koettu liitto ON aina ikuinen. Ja tämä taas johtuu siitä, että kun kaksi ihmistä elää yhdessä, niin he toivovat päivittäin asioita myös yhteiseksi hyväksi, eli heidän toiveensa yhdistävät heitä korkean tietoisuuden tasolla ”ikuisesti”, vaikka he eivät enää eläisikään fyysisessä elämässään yhdessä. Korkeammat minämme eivät koskaan tunne negatiivisia tunteita ketään kohtaan, ja korkean tietoisuuden tasolla olemme aina kaikki yhtä.

Jos siis olet kokenut eron ihmissuhteessasi, niin pyri arvostamaan entistä puolisoasi korkeassa tunnetilassa, täysin riippumatta niistä negatiivisistakin kokemuksista, joita olette yhdessä kokeneet. Siten et ota seuraavaan ihmissuhteeseesi mukaan matalan taajuuden tunnemuistojasi.

”Näennäisiä vastoinkäymisiä, jotka mahdollistavat muutoksen” on monia muitakin. Esimerkiksi vakavasti sairas ihminen vapautuu kärsimyksistään ns. kuolemalla – kuolemaa ei todellisuudessa ole olemassa, mutta fyysisessä kuolemassa resistanssi ja sen myötä kärsimys häviää. Väsynyt ihminen vapautuu hetkeksi raskaasta työstä sairastumalla tai jäämällä työttömäksi. Talo, joka on suurella tontilla, voi palaa, jos se ei mene kaupaksi, jolloin pienemmille tonteille löytyykin ostajat. Ihminen, jolla on paljon rahaa, joka ei kuitenkaan tuota hänelle iloa, voi menettää rahansa, ja löytää ilon elämäänsä aineettomista asioista. Myös kaikki ihmiskunnan keksimät innovaatiot ja keksinnöt ovat saaneet alkunsa toiveista, eli ei-toivottu kokemus on inspiroinut keksijää, ja saanut aikaan toivottua.

Kaikki kokemamme menetykset ja vastoinkäymiset ovat siis ihan kirjaimellisesti ”kultareunaisia”. Meidän on vain opittava näkemään kaikki kokemuksemme korkeamman minämme silmin.

Tunnetilamme värähtelevät aina tietyllä taajuudella. Myös esimerkiksi kuulemamme ääni värähtelee tietyllä taajuudella, eli ääni ja ääniaalto ovat ilman värähtelyä. Ajattele graafista kuvaa ääniaallosta. Kuvassa on aikaa kuvaava vaakasuora x-akseli, ja akselin yläpuolella ja alapuolella on samankorkuiset  ”aallot” eli paraabelit. Äänen aallonpituus on paraabelien huippujen, eli aallon kahden harjanhuipun välinen matka.

Taajuus kuvaa fysikaalisesti toistuvan ilmiön tapahtumien määrää aikayksikköä kohti, eli värähdysten määrää tietyssä ajassa. Eli taajuus siis kuvaa sitä, kuinka monta kertaa tuo  tietty paraabeleilla kuvattu aaltoliike tapahtuu tietyn aikajakson aikana. Korkeassa taajuudessa eli korkeassa tunnetilassa värähtely eli aaltoliike on siis nopeaa.

Kun taajuus – esimerkiksi tunnetaajuus –  on korkea, niin aaltoliikettä tapahtuu lyhyessä ajassa paljon, eli värähtely on ”kiihkeää” – sitä ei estä mikään. Samaan tapaan, kuin suoralla tyhjällä tiellä voi ajaa autolla suurella nopeudella, esteettä, eikä vauhti edes tunnu kovalta, koska ajaja on siihen on tottunut, eikä resistanssia siis ole. Myöskään lentokoneen suuri nopeus ei tunnu korkealla ilmassa kovalta, mutta kun lentokone kiihdytää kiitoradalla, niin koemme nopeuden aivan eri tavalla.

Koska korkea taajuus on siis nopeaa värähtelyä, niin kun korkeassa tunnetilassa kohtaamme vastoinkäymisiä eli resistanssia, ja kohdistamme huomiomme noihin vastoinkäymisiin, niin tunnetaajuutemme lasku tuntuu paljon rajummalta, kuin jos emme olisi ennen ei-toivotun  kokemusta olleet niin korkeassa tunnetilassa. Emme siis ole tottuneet mataliin taajuuksiin, koska olemme kokeneet korkeaita taajuuksia. Vertaus: Kun  auto liikkuu kovalla vauhdilla ja törmää esteeseen, niin seuraukset ovat dramaattisemmat, kuin jos auton vauhti olisi ollut hitaampi.

Tästä ilmiöstä seuraa se, että jos ”unelmamme ovat suuria”, eli meillä on ”korkeat odotukset”, ts. olemme luoneet korkeamman minämme taajuuteen toiveillamme paljon, niin jos emme salli itsellemme luomiamme unelmia, eli oma tunnetaajuutemme on matala, niin tuon unelmiemme ”todellisen todellisuuden” kiihkeän värähtelyn esteenä on  matalan tunnetaajuutemme aiheuttama resistanssi.

Ja tästä syystä suuret unelmat saavat meidät tuntemaan joskus myös yhtä suurta pettymystä ja pelkoa, sillä korkeampi minämme kokee joka hetki korkeaan tunnetaajuteen luomamme ”todellisen todellisuuden”, kun taas me koemme olevamme todella kaukana tuosta todellisuudesta silloin, kun oma tunnetaajuutemme on matala. Ja tästä taajuuserosta seuraa siis ns. sielun kipu, eli konkreettinen ahdistuksen ja tuskan kokemus kehossamme.

Monet ihmiset eivät tästä syystä edes ”uskalla unelmoida” paljon, vaan totuttavat itsensä väkisin mataliin tunnetaajuuksiin, koska pelkäävät siis pettymystä, jota tunnemme aina silloin, jos oma tunnetaajuutemme ei ole resonanssissa omien toiveidemme luoman korkean taajuuden kanssa. Eli tällainenkin ihminen kyllä luo kaikilla ei-toivotuilla kokemuksillaan toivottua, mutta hän pakottaa itsensä sopeutumaan matalaan tunnetaajuuteen, jolloin hän ei myöskään salli toiveidensa toteutua, vaan luo ja ilmentää elämässään koko ajan ”samaa”, ei-toivottua.

Ns. suuret taiteilijat, kuten vaikkapa  lahjakkaat ja ”karismaattiset” laulajat, ovat esiintyessään usein korkeassa tunnetaajuudessa, eli ovat ”euforian vallassa”, eli he kirjaimellisesti kanavoivat korkeassa taajuudessa olevaa lahjakkuusreserviä, jota ovat aikojen saatossa omilla toiveillaan luoneet myös lukemattomat muut saman alan taiteilijat. Ja syy näiden suurten tähtien suureen suosioon onkin juuri siinä, että heidän yleisönsä korkeampi minä resonoi korkeassa tunnetilassa olevan esiintyjän  taajuuden kanssa esityksen aikana.

Tällainen taiteilija tietää ”alitajuisesti” – parempi termi olisi kyllä ”ylitajuisesti” –  että hänen valtava luomisvoimansa on peräisin korkeasta tietoisuudesta, hänen omalta korkeammalta minältään, eli että hän voi sen myös kadottaa, mikäli hänen tunnetilansa eli taajuutensa laskee. Ja siksi kaikkein voimakkaimpia positiivisia  tunteita yleisössä herättävät taiteilijat  kokevat myös erittäin voimakkaita masennuksen ja pelon tunteita, mikäi eivät osaa hallita tietoisesti omia tunnetilojaan. Ja tästä syystä tällaiset taiteilijat kokevat joskus ns. ”crash and burn” -ilmiön, etenkin, jos he alkavat käyttää alkoholia, lääkkeitä tai huumeita tunnetilansa kohottamiseen masennuskausina. Sillä tunnetaajuutta kohottava kemiallinen aine hallitsee aina ihmistä, ei päin vastoin. Kun taas tietoinen luoja hallitsee itse omaa tunnetilaansa, koska kykenee kontrolloimaan omia ajatuksiaan, ja kohdistamaan ne tietoisesti positiiviseen.

Myös huippu-urheilijat kokevat samanlaisia tunnetilojen rajuja vaihteluita, mutta pystyvät kovalla harjoittelulla sallimaan tunnetilojensa kohoamisen. Tässä mielessä fyysinen urheilukin on ”kuin huumetta”. Jos nimitttäin keho ja mieli eivät ole huippuurheilijalla tasapainossa, niin urheilija pyrkii urheilemaan silloinkin, vaikka tuntisi kehossaan kipua eli resistanssia. Ja kehon kipu taas kertoo aina siitä siitä, että mieli ja ruumis eivät ole tasapainossa. Vertailun vuoksi: Jooga on fyysinen laji, jossa pyritään aina mielen ja kehon tasapainoon, eli kipukynnystä ei oikeaoppisessa joogaharjoituksessa koskaan ylitetä, vaan kehon viestejä kuunnellaan joka hetki, ja kehon resistanssia pyritään lieventämään vähitellen  rentoutumisella ja hengitysharjoituksilla.

Älä siis pelkää ”suuria unelmia”, koska pelkäät niiden aiheuttamia, mahdollisesti yhtä suuria pettymyksiä,  vaan opettele kohdistamaan ajatuksesi ja tunteesi tietoisesti positiiviseen. Tällöin ymmärrät myös ei-toivottujen kokemustesi korvaamattoman arvon luomistyössäsi, etkä enää koe niitä kärsimyksenä.