Kaikki tietoiset luojat kokevat ajoittain, että he ovat kuin ”jumissa” toiveensa suhteen. Eli sinullekin saattaa olla tuttu seuraavanlainen tilanne:  Olet harjoitellut tietoista mielenhallintaa, meditoit aamuisin, ja kirjoitat ylös asioita, joita arvostat, olet pääosin korkeassa tunnetilassa, et anna muiden ihmisten laskea omaa tunnetilaasi kuin satunnaisesti, ja tunnetilasi laskun jälkeenkin pystyt jo tietoisesti keskittämään ajatuksesi positiiviseen, jolloin ”palaudut” nopeasti, eli et tuomitse itseäsi negatiivisista tunteistasi, ja ymmärrät niiden ”toivetta jalostavan merkityksen”, jolloin tunnetilasi jälleen kohoaa – mutta SUURI toiveesi ei ole kaikesta huolimatta vieläkään  toteutunut.

Voit kuitenkin onnitella itseäsi, sillä se, että olet pääosin korkeassa tunnetilassa, saa juuri aikaan tuon ”jumissaolemisen tunteen”. Eli paradoksaalisti juuri hyvä olosi saa aikaan illuusion siitä, kuin et etenisi LAINKAAN.

Ja mistä tämä pysähtyneisyyden harha sitten johtuu?

Kyse on tunnetilojen välisistä suhteista, eli negatiivisen tunteen ja positiivisen tunteen välisestä kontrastista. Jos tunnet hyvin voimakasta vihaa, niin vihaa tuntiessasi esität universumille samalla myös hyvin voimakkaan toiveen, ja kun sitten vihasi aikaansaama negatiivinen tapahtumaketju tulee päätökseen, esimerkiksi ”raivokohtauksen mentyä ohi”, tai ”kyynelten tyrehdyttyä”, niin tunnet hyvin voimakkaan positiivisen tunteen SUHTEESSA negatiivisiin tunteisiisi. Eli sinusta siis TUNTUU, kuin olisit saavuttanut jotakin todella merkittävää, koska helpotuksen tunteesi on niin voimakas.

Mutta kyse ”vihan muuttumisessa rakkaudeksi”, ja ”epätoivon muuttumisessa euforiaksi”, on kuitenkin siis vain tunnetilojen välisestä taajuuserosta. Ja tämä voimakas helpotuksen kokemus on syy siihen, että niin monet ihmiset ”rakastavat draamaa”. He siis haluavat kokea dramaattisiakin negatiivisia kokemuksia siksi, että he haluavat kokea tuon voimakkaan, vapauttavan tunteen, tunnetaajuuden jälleen kohotessa.

Ja suurin osa ihmiskunnasta on juuri tästä syystä aina uskonut, että voimakas kärsimys on elämässä välttämätöntä, jotta toiveemme voivat toteutua, koska toiveemme siis TUNTUVAT TOTEUTUVAN usein dramaattisten kokemusten kautta. Ja tästä siis on syntynyt väärä uskomus siitä, että elämä olisi jonkinlainen koulu, jossa juuri eniten kärsivät menestyvät.

Mutta tämä on siis pelkkä tunnetilojen luoma harha. Havaitsemme vain suuret tunnetaajuuksien vaihtelut selvemmin, kuin pienemmät. Eli meidän ei tarvitse kokea kärsimystä toteuttaaksemme toiveitamme. Meidän ei tarvitse olla epätoivoisia, kokeaksemme toiveikkuutta. Meidän ei tarvitse jatkaa loputtomasti kysymistä, saadaksemme joskus ikään kuin ”vahingossa” vastauksia, kun hetkeksi väsymme kysymään ja pyytämään.

Tunnet siis paljon suurempaa, ja ”voimakkaammalta tuntuvaa”, MOTIVAATIOTA negatiivisissa tunnetiloissa, kun taas  korkeassa tunnetilassa tunnet inspiraatioita, jotka ovat korkeamman minäsi ohjausta. Ja tästä syystä tunnet ikään kuin edistyväsi enemmän negatiivisissa tunnetiloissa, kuin positiivisissa, vaikka asia on juuri päin vastoin.

Eli kuvittele tuota alussa kuvattua tilannetta, että olet tietoisesti useimmiten korkealla tunnetaajuudella, mutta koet kuitenkin joskus turhautumista, koska kaikki toiveesi eivät ole vieläkään toteutuneet, ja etenkään ne sinulle itsellesi kaikkein TÄRKEIMMÄT toiveet. Koet siis pääosin onnellisuutta ja harmoniaa, mutta sinulla on silti joitakin ”suuria unelmia”, jotka ”loistavat  edelleen poissaolollaan”.

Ainoa syy noiden unelmien toteutumattomuuteen on se, että koet ne edelleen ”suurina”. Ja koska koet turhautumista, et enää katkeruutta ja epätoivoa, niin sinusta vain tuntuu siltä, että olet hyvin kaukana unelmistasi. Eli että ”se mikä ei ole vieläkään tapahtunut, ei voi koskaan tapahtuakaan, koska olen odottanut jo niin kauan”. Kuvittelet siis, että aika, joka on jo kulunut unelmasi odottamiseen, ja aika, joka tulee kulumaan manifestaation toteutumiseen, ovat yhtä pitkiä. Mutta tämä on siis pelkkä negatiivinen uskomus: Et itse usko mahdottomalta tuntuvan mahdollistumiseen.

Todellisuudessa olet turhautumisen tunnetilassasi niin lähellä noita unelmia, että et koe enää voimakkaita negatiivisia tunteita, ja tästä siis syntyy illuusio siitä, että unelmasi olisi ”kaukana”.

Sillä jos turhautumisen tunnetilassasi keskitytkin ihan muihin aioihin, päästät irti HALUAMISESTA,  ja iloitset nykyhetkestäsi, niin olet pian jo  toiveikkuuden tunnetaajuudella, ja kuin huomaamattasi koet jotakin sellaista, joka saa sinut kohoamaan uskomisen taajuudelle, ja kun alat uskoa unelmaasi, niin seuraava pieni askel johdattaa sinut TIEDON korkeimpaan taajuuteen, ja silloin unelmasi on totta. Eli manifestaatio on lopulta mahdollinen siksi, että et itse ole sen esteenä, eli koska päästit toiveestasi irti, niin et siis  ”usko toiveesi olemattomuuteen”, jolloin se ”tulee olevaksi”.

Paikalleen jämähtämisen tunne, eli tila, jossa olet jo valmis luopumaan toiveestasi, on siis se hetki, jolloin manifestaatio mahdollistuu. Esimerkiksi useimmat naiset, jotka ovat kokeneet synnytyksen, tunnistavat tämän ”toivottomuuden” tunnetilan , jonka he ovat kokeneet hetkellä juuri ENNEN, kuin lapsi vihdoin syntyy. Samanlaisen tunteen kokevat sellaiset ihmiset, jotka haluaisivat kuolla fyysisesti, mutta vastustavat kuolemaa, tarrautumalla elämään. Kun he vihdoin ”päästävät irti elämästä”, niin fyysinen kuolema, ja sen myötä koettu vapautuminen ja euforia, mahdollistuu.

Jos siis olet juuri nyt toiveikkuuden taajuudella, vaikka joku unelmasi ei olekaan vielä manifestoitunut, niin keskity vain ja ainoastaan havainnoimaan omia positiivisia  tunteitasi, ja pyri katsomaan elämäsi arvokkaita asioita korkeamman minäsi silmin, eli älä ajattele mitään ongelmia, tai toteutumattomia toiveita.

Sillä haluat lopulta kokea elämässäsi  vain iloa, innostusta, intohimoa ja  rakkautta, eli yhteyden omaan, korkeampaan minääsi. Ja kokemukset, joiden TAKIA koet noita positiivisia tunteita, ovat lopulta toisarvoisia. Ja tietoisena luojana havaitset, että luomistyösi tulokset, eli manifestaatiot, eivät tunnukaan enää  yhtä tärkeiltä, mitä ”valaistuneempi” olet, eli mitä enemmän olet laajentunut, ja mitä korkeampi on yleinen värähtelytaajuutesi.

Tästä syystä esimerkiksi rahattomuudesta ja veloista kärsivän ihmisen uskomus siitä, että suuri summa rahaa tekisi hänet ”suunnattoman onnelliseksi” on pelkkä harha. Toisaalta  raha ei myöskään tuota onnettomuutta sellaiselle, joka arvostaa rahaa, ja sen suomaa vapautta. Mutta se ilo, jota elämässämme koemme, johtuu aina vain ”seuraavan loogisen askeleen” toteutumisesta, ei siis koskaan valtavista, nopeista harppauksista,jotka johdattaisivat meidät  ”lopulliseen iloon ja tyytyväisyyteen”. Sillä emme koskaan lakkaa toivomasta, emme koskaan lakkaa kulkemasta eteen päin. Elämänilo syntyy siis aina vain matkalla olemisesta, ei koskaan perillepääsystä.

Nautimme herkullisesta ruuastakin maistaessamme kielellämme sen herkullisuuden –  emme siis nauti siitä, että saamme aterian päätökseen mahdollisimman nopeasti.

Sellaiset ihmiset, jotka ovat hyvin äkillisesti sallineet itselleen esimerkiksi suuren summan rahaa, kuin vahingossa, olemalla syystä tai toisesta hyvin korkeassa tunnetilassa, niin he myös usein menettävät nuo rahat hyvin nopeasti, koska eivät usko ansainneensa niitä. Ja vastaavasti sellainen ihminen, jolla on ollut paljon varallisuutta, mutta hän on menettänyt lähes kaiken, koska on alkanut pelätä köyhtymistä, ja uskoa menettämiseen, niin hän voi saada kaiken omaisuutensa korkojen kera hyvin nopeasti takaisin, koska hän oli jo luonut kaiken tuon varallisuuden, ja menettäessään omaisuuttaan hän siis loi negatiivisilla tunteillaan sitä vielä valtavasti lisää, korkeamman minänsä taajuuteen.

Samalla tavalla nopeasti ja rajusti tapahtuva laihtuminen johtaa usein nopeaan lihomiseen, eli ”jojoiluun”, koska laihduttajan ”mieli ei pysy laihtumisen tahdissa”, vaan hänen oma kehokuvansa, eli uskomus omasta kehollisesta itsestään, on rajun laihtumisen jälkeenkin edelleen ”lihava”.

Lakkaa siis haluamasta ja tarvitsemasta, päästä irti toiveestasi, nauti ja iloitse nykyhetkestä – ja salli unelmasi!

Ajattele virtaavaa vettä, joka kohtaa esteen. Jonkin aikaa vettä kerääntyy vain lisää ja lisää esteen äärelle, ja este näyttää murtumattomalta. Mutta kun veden paine on kasvanut riittävän suureksi, niin veden etenemistä rajoittava este lopulta murtuu, ja vesi syöksyy esteen läpi, ja pian koko este katoaa, ikään  kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Me ihmiset luomme itse oman todellisuutemme toiveillamme, ja jos emme salli itsellemme toiveitamme, eli estämme ne negatiivisilla tunteillamme, niin jossain vaiheessa toiveemme voima on jo niin suuri, että edes negatiiviset tunteemme eivät voi estää toiveemme toteutumista. Ja tällaisessa tilanteessa toiveemme toteutuu kriisin, siis näennäisesti  ”äkillisen ja odottamattoman” negatiivisen kokemuksen kautta. Todellisuudessa kriisit eivät ole koskaan odottamattomia, vaan pitkään jatkuneen negatiivisen kehityksen tuloksia, siis eräänlaisia ”katkeamispisteitä”.  Ja ne tapahtuvat hetkellä, jolloin ”viimeinen korsi katkaisee kamelin selän”.

Ja tällainen kriisi voi kohdata samaan aikaan suuriakin ihmisjoukkoja, heillä vain on kaikilla samanlainen synkroninen, ”ratkaisun hetki” elämässään käsillä.

Eli koska me ihmiset emme ole toinen toisistamme erillisiä, vaan aina  toistemme kanssaluojia, niin koemme myös kollektiivisia kriisejä. Silti mullistavienkin kriisien tapahtuessa keskuudessamme  elää aina myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät koe kriisiä yhtä mullistavana. Ja esimerkiksi ne, jotka joko vähän ennen kriisiä, tai sen aikana poistuvat fyysisestä elämästä, ja palaavat korkean tietoisuuden tasoon, eivät koe tarvetta kokea tuota kriisiä, ja sen luomaa uutta kukoistusta, vaan he siis vapautuvat negatiivisista tunteistaan helposti ns. kuolemassa.

Fyysisen kuoleman pelkääminen on siis aina täysin järjetöntä, sillä kuolema on aina kaikkein helpoin polku läpi kriisin. Silti suurin osa ihmisistä valitsee kriisinkin kohdatessa aina lopulta fyysisen elämän jatkamisen, koska sisimmässään he uskovat elämän kantavan.

Eli kuvittele vaikkapa metsää, jota ravisuttaa kova myrsky. Suuret puut huojuvat voimakkaassa tuulessa, ja jotkut niistä murtuvat, tai irtoavat juurineen maasta, ja kaatuvat. Mutta lähempänä maan pintaa nuoremmat puut, heinät ja muu matalampi kasvillisuus kyllä ”ottavat tuulta itseensä”, ja heiluvat rajustikin, mutta joustavina useimmat pienemmät kasvit kestävät  kovankin myrskytuulen hyvin, lähes vahingoittumattomina. Ja aivan maan  pinnassa sammaleet ja jäkälät ja muu aluskasvillisuus ei ole tietääkseenkään myrskystä. Ne ovat tottunet  myös rankkasateisiin, ja palautuvat kovankin sateen jälkeen ennalleen, ja kuivuvat auringon taas paistaessa.

Me ihmiset olemme samanlaisia. Ne meistä, jotka emme ole huolissamme ja peloissamme, emme syyttele muita ihmisiä  omista kokemuksistamme, vaan ymmärrämme luovamme täysin vapaasti itse oman todellisuutemme, kohtaamme kyllä kriisin, ja sen aiheuttamat uudenlaiset elämäntilanteet, mutta koska olemme tietoisesti harjoitelleet elämämme arvostamista, ja ongelmien katsomista korkeamman minämme silmin, niin intuitiomme ohjaamina selviydymme kriisistä joustavasti, ja ilman turhaa kärsimystä. Eli me emme yritä taistella kuohuvassa koskessa veden luonnollista virtausta vastaan, emmekä istu veneessämme jähmettyneinä pelosta, jolloin joustamattomina ja lamaantuneina saattaisimme pudota syvyyksiin ja karikoihin – vaan me antaudumme virran vietäviksi, ja luotamme siihen, että virtaus ja veden voima johdattaa ja kannattelee meidät kohti rauhallisempia vesiä.

Jos siis suuri joukko työssäkäyviä ihmisiä on kokenut olevansa ns. oravanpyörän, eli ”työnsä ja kiireensä orjia”, niin kriisi antaa heille mahdollisuuden levätä, tekemällä kiireen mahdottomaksi. Samalla tavallahan yksittäiset ihmiset ovat aina sallineet itselleen lepoa työstä ja kiireestä,  sairastumalla.

Jos suuri joukko lapsia on kokenut, että heidän vanhempansa ovat aina töissä, ja viikonloppuisinkin stressaantuneita ja väsyneitä, niin kriisi, eli vaikkapa kotikaranteeni, antaa heille mahdollisuuden seurustella vanhempiensa kanssa.

Jos suuri joukko uskovia on jo pitkään pelännyt ”jumalan vihaa”, ”synnin palkkaa”ja ”maailmanloppua”, tuominnut  oman uskontonsa mukaan ”syntisiä”, sekä ”vääräuskoisia”, eli muiden maailmankatsomusten kannattajia, niin kriisi toteuttaa heidän todellisen toiveensa, eli he havaitsevat, että kaikki maailman ihmiset ovat täsmälleen yhtä arvokkaita, ja että kriisi koettelee aivan kaikkia ihmisiä tasapuolisesti.  Ja että kaikki ihmiset, uskonnosta riippumatta,  välttävät kärsimyksen, jos pysyvät rakkauden tunnetilassa.

Jos suuri joukko ihmisiä on yrittänyt liikaa negatiivisessa tunnetilassa, mitä tahansa – yrittänyt löytää ja saavuttaa rakkautta, rahaa, terveyttä, menestystä – niin kriisi mahdollistaa kaiken tuon yrittämisen lopettamisen, eli ikään kuin pakottaa päästämään irti, ja luottamaan unversumin huolenpitoon. Ja kun päästämme irti, lakkaamme taistelemasta, niin samalla hetkellä alamme myös lopulta sallia toiveitamme, koska emme enää negtiivisilla tunteillamme, eli negatiivisella tunnetaajuudellamme, estä  niitä.

Kaikki näennäinen menestys, joka ei tuota ihmisille onnellisuutta, katoaa lopulta aina. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että menestys, terveys ja hyvinvointi olisi paha asia, ja että kriisit olisivat rangaistus ”pahoista teoistamme”. Päin vastoin. Kriisit ja ongelmat ovat aina suuria lahjoja, ja opettavat meitä arvostamaan hyvinvointia, terveyttä  ja onnellisuutta – ja siten myös SALLIMAAN itsellemme hyvinvoinnin suomaa onnellisuutta.

Kaikkien kriisien tarkoituksena ja päämääränä on lopulta aina  uudistuminen ja harmonia, uuden elämän kukoistuksen mahdollistuminen. Sillä elämä ei ole koskaan seisova vesi. Voimme kokea iloa vain toteuttamalla omia toiveitamme.

Iloitse siis kaikista kriiseistä, joita saat elämässäsi kokea. Ne ovat kaikki suuria lahjoja universumilta. Kriisien kautta synnyt uudelleen –  jo tässä elämässä.