Eilen kymppiuutisten loppukevennyksen aiheena oli jotakin kesäistä ja sen jälkeen ankkuripari totesi hillityn hilpeään tyyliinsä, että kyllä se kesä meillekin pian tulee. Ja että juhannukseenhan on enää pari kuukautta. Mietin tätä katsoessani, että säästä puhuminen on jotenkin niin mahtavan suomalaista. Aina odotetaan tulevaa tai kaivataan mennyttä kesää.

Jo pienet lapset osaavat odottaa ja ikävöidä kesää, heidät on kai opetettu siihen.

Miten hurjaa oikeastaan, että odotamme ja haikailemme jotain sellaista, joka kestää meillä vain pari hassua kuukautta. (Ja joskus vielä on niitä kesiä, kun tuntuu, ettei se ala ollenkaan, tiedätte kyllä.) Itsekin edellisessä postauksessani hehkuttelin kevättä ja koetin kai rivien välistä kertoa, että sitä on niin sanotusti rinnassa. Nyt päivien pidentyessä ja valon lisääntyessä ihmiset tuntuvat jälleen kerran ihmettelevän sitä, että ihan kuin olisi ollut puoli vuotta jossain koomassa. Mitään ei oikein tapahtunut, odotettiin vain sitä kesää. Ja nyt kun siitä alkaa olla merkkejä, tuntuu, kuin olisi oikeasti kunnolla elossa taas. 

Miksi kaipaamme niin kiihkeästi kesää? Ehkä jopa eniten siksi, että saisimme kokea taas olevamme todella omia itsejämme. Pukeutua ja elellä kevyesti ja vähän leikkimielisenä, olla sosiaalinen pitkin päivää puistopiknikillä? Nauttia, hidastaa askelta ja pysähtyä ihmettelemään kukkia tai kimaltavaa merta. Mutta ei kai meitä voi tästä kesäkaihosta kamalasti syyttääkään. Ollaan me aika urheita pimeän ja tuiskun tarpojia, ja lopussa meitä odottaa päivä, joka ei muutu yöksi.

Mitä jos se aurinko, lämpö ja kevään tuoksut todella herättää meidät jostain pienestä horroksesta aina näihin aikoihin? Siten, että taas ohimenevän hetken tajuamme nauttia ihan eri tavalla asioista, olla sosiaalisempia, energisempiä? Onhan se toisaalta ihanaa, että saa joka vuosi tuntea pakahduttavaa uudistumisen tunnetta. Sellaista, että kaikki on mahdollista. 

Sieltähän voi tulla vaikka mikä vonkale!