Aloitin syksyllä opiskelemaan alaa, joka on sellainen lapsuuden haave. Ymmärrän erittäin hyvin heitä, joita ikuisiksi opiskelijoiksi kutsutaan, Suomessa korkeakouluopiskelu on melkoinen satama. Opiskelijaruokaloissa syö edullisesti ja mikäli vaan jotenkin opintojen syrjässä pysyy kiinni, on myös aina joku porukka, johon kuuluu ja jonka kanssa on aina jotain yhteistä puhuttavaa.

Ja tietenkin se kaikkein tärkein on oma kiinnostava ala ja sen parissa viihtyminen.

Kuten sanottu, olen ikäänkuin ”toisella kierroksella”. Motivaatio ja sen lähteet ovat nyt erilaiset kuin aikaisemmin, vaikka opiskelun parissa olen aina viihtynyt. Ainakin nyt tuntuisi olevan vähän kiireempi edistää opintoja, kun aikaisemmin valmistuminen ei juuri käväissyt mielessäkään, ja koko gradukin jotenkin vaan keräsi itsensä kasaan, vähän kuin itsestään. 

Olen aikaisemmin ihmetellyt sitä julkisuudessa esiintyvää narinaa iäkkäistä suomalaisista korkeakoulupiskelijoista. Itsellänikin oli muutama välivuosi ennenkuin opinnot aloitin, mutta kyllä meidän joukossa oli useampikin kevään abiturientti. Nyt yli kymmen vuotta myöhemmin jälleen fuksina, tajuan paremmin mistä on kysymys. Meidän aloittajien joukossa ei tainnut olla yhtäkään sellaista, kenellä ei jo vähintään yhtä tutkintoa lukion jälkeen olisi suoritettu. Aika mielenkiintoista. Mutta tietenkin meille kovin mukavaa, meillä on siis paljonkin yhteistä keskenämme.

Enemmän kuin tuota iäkkyyttä, mielestäni pitäisi pohtia tiettyjen alojen työllisyyttä, ts. miksi niin moni katsoo opiskelun esim. työttömyyttä paremmaksi vaihtoehdoksi.

Toinen itselleni uusi asia on periodit. Tai tulivathan ne sinä vuonna, kun valmistuin, mutta ei siinä gradua kirjotellessa enää mistään periodituksista tarvinnut välittää. Sillon kyllä ajattelin, että nythän opetus ja ajankäyttö tehostuvat merkittävästi. Itselleni opinnot eivä koskaan mitään massiivista stressia aihuttaneet, ihan siinä ne meni, välillä erinomaisesti, välillä vähemmän erinomaisesti. Olin iloisesti yllättynyt, miten hyvät paperit lopulta itselleni pokkasin. 

Mutta siis ne periodit. Ei tässä sen enempää tai vähempää tule tehtyä kuin edellisellä kierroksellakaan. Hienoinen pettynyt. 

Vähän outoa on myös se, miten paljon suomenkielistä kirjallisuutta suositaan. Tämä on nyt tietenkin laitoskohtaista ja ainekohtaista, en tietenkään ajattele, että esim. kieltenopiskelijat voisivat edes yleistä kielitiedettä opiskella pelkästään suomenkielisistä kirjoista. Mutta on se jotenkin omituista, kun etsimmällä etsitään käännettyjä kirjoja. Omina muinaisina aikoina lähdekirjallisuus luettiin mieluiten alkuperäiskielellä, ja jos ei esim. saksaa tai ranskaa osannut tarpeeksi, niin sitten kävi tietenkin vaikka englannikielinen versio. Tämä nyt tietenkin vaihtelee paljon riippuen opintojen alasta, enkä esimerkiksi tiedä, tarvitseeko vaikka kotimaisen kirjallisuuden opiskelijan lukea yhtään mitään muuta, kuin kotimaista kirjallisuutta. Ehkä toisella kotimaisella? Kai korkeakouluopiskelijan kuitenkin edelleen kuuluu pystyä lukemaan oman alansa kirjallisuutta muutenkin kuin suomeksi? Ehkä tämä on vain nykyiselle opintoalalleni tyypillistä.

Sitten on tietenkin etappia, opinto-ohjausta yms. kontrollia, jota on näennäisesti reilusti enemmän kuin ylikymmenen vuotta sitten. En ole huomannut noilla olevan mitään käytännön vaikutusta opintojen suunnitteluun, etenemiseen tms. Jokainen edelleen omaa tahtiaan, omien voimiensa, elämäntilanteensa, taloudellisten resurssiensa yms. sallimissa rajoissa/rajattomuudessa.

Opiskelu on edelleen mielestäni aivan parasta. Kirjat ovat kavereita. Tekeminen antaa paljon. Aikaa toivoisi edelleen olevan enemmän. Uusien asioiden opiskelu innostaa etsimään tietoa lisää. 

Alan ehkä tosissani harkitsemaan tutkijan uraa.