Uudet aluevaltaukset blogipostauksien alalla jatkuvat. Koska olen monisanainen noin niinkuin ihmisenä, tämä ei ole päivä ainoastaan kuvin, vaan myös sanoin.

Hyvää huomenta! Mikron kello näyttää varttia vaille seitsemän, ja herätyskello on soinut 25 minuuttia aikaisemmin. Viiden minuutin kuluttua tylleröinen marssii unisena mutta hyväntuulisena keittiön kautta olohuoneen sohvalle tuijottamaan lastenohjelmia. 

Koska on syyslomaviikko, en lähdekään aamulla töihin vaan luennolle. Luennot on niitä joista muuten pitää tinkiä, harjoituksissa on pakko käydä. 

Mikron kello. Tästä katsotaan aamulla paljonko on aikaa lehden lukuun

Kymmentä vaille kahdeksan kaarran kotipihasta fillarilla kohti Siltavuorenpengertä. Pysähdyn poikkeuksellisesti matkalla nappaamaan kuvan matkan varrelta. Aamulla on harvinaisen vähän työmatkapyöräilijöitä, onhan syyslomaviikko, mutta silti yksi musta kostaja yllättä minut kaahaamalla täysillä. Anteeksi, te kaikki sutjakkaat työmatkapyöräilijät, tunnustan olevani etana. 

Aamuisin on jo melko hämärää kun lähtee aikaisin liikkeelle. Pian on ihan sysipimeää, tulee kylmä eikä voi enää pyöräillä. Sitten matka-aikani yo:lle pitenee yli puolella.

Taustalla siintää Helsingin rautatieasema.

Siltavuorenpenkereellä remontoidaan taloa, eikä koskaan tiedä, mihin fillarinsa saa parkkiin. Nyt rakennustelineitä oli harvennettu sen verran, että fillarin sai ilman suurempia ponnistuksia PS10:n eteen

Aamu valkenee.

Tämä löytyi remontoitavan talon kulmalta, pakkohan se oli ikuistaa

Ihan tehokas.

Tulen luennolta kotiin lounaalle ja samalla kun syön, yritän epätoivoisesti kirjottaa luentopäiväkirjaa, jota olisi pitänyt aloittaa kirjoittamaan joo ööööö ainakin aika monta aikaa sitten. Kandi pyörii päässä enemmän kuin laki sallii ja koitan samalla pikalukea aiheeseen liittyvää väikkäriä. Kahvia kuluu ja aikaa myös. Kalmanrajat kolkuttelevat vasta parin viikon päässä ja uskon, että tästä(kin) tulee taas näitä viimeisen illan ponnistuksia.

Yritys hyvä kymmenen. Mutta niinkuin näette, on läppärin kansi kiinni.

Kolmen jälkeen pitää alkaa valmistautua töihin lähtöön. Vapaan sivistystyön opettajilla ei ole mitään lokeroita tai hyllyjä työpaikalla, jossa materiaaleja säilyttää, koska opetuspaikat vaihtelevat. Sen takia matkassa on mukana aina kirjoja, cd:tä ja opeoppaita. Suunnittelen tunteja ja pakkaan kassia. 

Kassi täynnä työvälineistöä.

Kurvaan fillarilla asemalle ja hyppään junaan. Tällä kertaa tällaiseen. Ehdin töihin n. puolta tuntia ennen varsinaisen opetuksen alkua. Siinä ajassa ehtii ottaa kopiot ja avata tietokoneen.

Päivä on kirkastunut sillä välin kun minä olen nököttänyt sisällä.

Töissä on mukavaa. Opiskelijoita on paljon ja kaikki ovat innokkaita, hyviä ja aktiivisia. Yritän aina pitää rytmin sellaisena, ettei kukaan ehtisi katsoa kelloa pitkän illan aikana.

Työvälineistöä

Näitäkin käytetään vielä.

Kun pääsen lähtemään kohti kotia ja asemalle, kello käy jo yhdeksää. En jaksa juosta, vaan odotan kiltisti Z-junaa. 

Ulkona on jo pimeää.

N-juna pyyhältää pimeydessä. Onneksi asemalla ei tarvitse seisoskella yksinään.

Kotimatkalla käyn vielä lähikaupassa ostamassa unohtuneen Oivariinirasian. Periaatteessa haluaisin olla sitä mieltä, että ihmiset ehtisivät tehdä ostoksensa joskus muulloin kuin kymmenen aikaan illalla tai sunnuntaisin, mutta pakko sanoa, että kyllä nämä laajat aukioloajat meidän arkea helpottavat. 

Lähikauppamme myyjä opiskelee samassa paikassa kuin minä opetan ja sattuu nyt olemaan kassalla. Vaihdamme muutaman samalla kun näpyttelen tunnuslukua kortinlukulaitteeseen, jolloin takanani seisova höpsähtänyt ukkeli saa jonkinlaisen kohtauksen ja alkaa selittää, kuinka tähän nyt tarvittaisiin toinen kassa nopeasti tarkistamaan hänen lottokuponkejaan, kun täällä vaihdetaan kuulumisia ja hänekin arpalapun tarkistamiseen menee sitten kovasti aikaa ja jonoa on paljon. Huikkaan kiitosheit, kliksauta kypärän lukon kiinni ja kaarran takaisin kotipihaan.

Kun vihdoin ja viimein alan keittää teetä, mikron kello näyttää tältä:

Se on niin paljon kuin teeaika.

On vaikeaa kuvailla minkälainen on tyypillinen päiväni, kun sellaista ei oikein ole. Niinä päivinä, jolloin lähden aikaisin ja tulen myöhään, hoitaa mies tarhaanviemiset ja hakemiset ja minä tuskin näen tylleröistä hereillä koko päivänä. Näin ei kuitenkaan ole joka päivä, vaan vietän edelleen yhden päivän viikossa, no kai sen näinkin voi muotoilla: kotiäitinä. 

Arjen hallinnassa käytetään googlekalenteria ja exceliä. Muuten meillä ei olisi harmainta hajuakaan, kenen piti olla mihin aikaan ja missä. Toimitan tylleröisen hoitoaikakalenterin myös päiväkotiin, jotta sielläkin tiedettäisiin, missä mennään. Joskus aikatauluihin tai vapaapäiviin tulee muutoksia, mutta päiväkoti on suhtautunut niihin ymmärtäväisesti.

Pidän työstäni ja opiskelen alaa, joka on ollut lapsuuteni haave. Arki ja iltatyöt tuntuvat muuttuvan koko ajan raskaammiksi, mitä vanhemmaksi tulen. Olen jo luopunut siitä ajatuksesta, että tässä elämässä itsestäni tulisi jossain vaiheessa jotakin ”valmista” joka voisi elää onnellisena elämänsä loppuun asti. Kollegan kanssa naureskeltiinkin, että tärkeintä on liike, ei suunta.