Kohti kisalavaa osa 2

Ihan yhtäkkiä huomasin, että nyt se viimenen viikko dieettiä eli kisaviikko käynnisty. Okei keskiviikkoon asti mentiin dieettiruualla, mutta siitä lauantaihin saakka mentiin semmosella ruokamäärällä että… Puuroo, riisiä ja kanaa vedettiin järkyttävä määrä ja parhaimmillaan 8 ateriaa päivässä. Siinä ei kerenny muuta kun istumaan kotona, että oli ruokapatojen äärellä kokoajan. Lemppari ateriaks tuli valkuainen sekotettuna puuroon ja siihen päälle hunajaa <3  Niin vaan nekin ruokamäärät uppos tähän likkaan, eikä jääny edes pitkäks aikaa turvottamaan.

IMG_0607.JPG

 

Rupesin pakkailemaan hyvissä ajoin jo laukkua kisoihin, että varmasti sitten kaikki tarvittava olis mukana. Tärkeimpänä tietenkin kaikki herkut mitä sisko oli kerenny mulle keräämään 😀 Siinä vaiheessa rupes tajuumaan, että tässä on se melkein 6 kk takana dieettiä ja nyt eletään niitä viimesiä ja tärkeitä päiviä ennen kisoja. Ikinä aikasemmin kun en dieetillä ole ollut, niin olihan se pelottavaa miettiä ja seurata miten mun kroppa tykkää noista tankkailuista. Tässä vaiheessa en ollu oikeestaan päivääkään jännittäny kisoja.

 

Perjantaina lähdin matkustamaan sitten Lahteen. Pääsin ihanaksi onnekseni rakkaalle serkulleni koko viikonlopuks asustelemaan. Mulle oli tärkeetä, että kisoista ei oikeestaan puhuttu ja sitä myöten siitä ei stressattu. Musta oli ihanaa kun serkku ja sen äiti olivat niin onnellisia mun puolesta ja mun saavutuksesta (vaikka kisalavalle nousu oli vasta tulossa) , että ne tirautti pari kyyneltä mun vuoksi. Siinä vaiheessa tuli viimestään fiilis, että sunnuntaina kisalavalle nousee Senni, joka antaa kaikkensa ja vähän vielä enemmän.

 

Lauantaina heräiltiin ja ohjelmassa oli lepoa, lepoa, lepoa ja tietenkin lenkki karkkikauppaan! Makuunista lähti reilu 800g irtsaripussi, ja melkein olin pettyny, ettei kiloo menny rikki 😀 Siinä myyjä totes, että taitaa tytöllä olla karkkipäivä. Hieman oikaisin ja totesin, että kyllä on juu, mutta, että tätä karkkipäivää on odotettu viimeset puoli vuotta.  Siinä karkkihypetyksessä aika meni nopeesti kohti iltaa. Klo 17 pistettiin piste veden juomiselle.  Voitte varmaan arvata, että kun se kello tuli tasan 17 ja vaikka olit just tankannu ittes täyteen vettä viimeseen minuuttiin asti, niin eiköhän se ”jano” sieltä tullu heti. Okei, se ei ollu jano, vaan koska sä tiesit, että sä kosket suurempaan vesimäärään vasta seuraavana päivänä puolen päivän aikoihin, niin tulihan siinä paniikki. Muutama ruoka jäljellä ja mitään nestettä et annosten kanssa vetäny. Loppuillasta olo huononi niin, että jouduin jättämään kuivattelu viinin muutamaan hörppyyn ja yhen ruoka-annoksen kokonaan syömättä, koska mua oksetti pelkkä ajatuksin kummastakin.  Mulla oli niin paha olo, että tärisin ja jouduin miettimään sataan kertaan, että pystynkö nouseen vessaan ilman, että a) pyörryn b) kaadun tärinän takia c) oksennan. Siinä vaiheessa sanoin serkulle, että jos dieetillä olis ollu yhtään tämmöstä päivää niin mä olisin lopettanu siltä seisomalta! Nyt tajuan kuitenkin, että se stressi ja jännitys mitä en ollu aikasemmin kokenu, niin tuli tuona iltana. Näköjään mun keho reagoi noin siihen kun viimehetken jännitys iskee.

IMG_1170.jpg

 

Kisapäivän aamu, yöllä nukuin kevyet 3 tuntia jos sitäkään. Järkyttävä päänsärky vaivas koko yön, enkä mä tietenkään kuivalla suullani mitään lääkettä olis nielustani alas saanu. Enhän mä herranjumala muutamaan vesihörppyyn olis kuollu, mutta kun ohje oli, että vettä ei juoda, niin sitten ei juotu ja kärsittiin mielummin pääkipu.  Klo 05 soi tosiaan aamulla kello ja serkku lähti mua kuskaamaan Lahden Cumulukseen, missä mulla oli eka klo 5.30 hiukset, sitten meikki ja lopuks rusketus.  Hiuksista sain just sellaset kuin olin toivonukkin! Hiuksien jälkeen siirryin meikkauspenkkiin…. Siinä vaiheessa olis pitäny alottaa se 2 dl veden litkiminen pikkuhiljaa ja piltin ja riisikakkujen mässyttäminen. Noh, siinä kun sua meikattiin niin se syöminen olis käyny vähän hankalaks niin päätin syödä vasta sen jälkeen. Hetken päästä rupes kuitenkin kylmänhiki nouseen pintaan ja näkö alko hämärtyä. Luojan kiitos tajusin ite mennä maahan makaamaan, sillä olis ollu aika kaunis näky kun meikäläinen olis rojahtanu siitä korkeelta tuolilta lattialle 😀 Päätin siis ottaa omaa aikaa tähän syömiseen ja makoilin vähän aikaa jalat kohti kattoo ja pistin murua rinnanalle 😀 Onneks meikkaajalla ei kovin kiire ollu, niin pysty oottamaan sen aikaa, että mut saatiin elävien kirjoihin takasi. Mielessäni vaan pohdin, että mä häpeän silmät päästäni jos rojahdan sitten kesken kilpailuja siellä lavalla. Otin kuitenkin juoksevat ajatukseni ohjaksiin ja päätin olla ajattelematta sitä. Sehän on selvää, että jos panikoit jostakin niin se varmasti tapahtuu.  Meikit saatiin kaikesta huolimatta tehtyä ja lopuks oli rusketuksen aika. Kyllä siinä tämmönen oikein vaaleaihonen kaveri sai semmosen rusketuksen, ettei oo ennen nähny 😀

IMG_1175.jpg

 

Pääsin ihanaksi onnekseni tiimiläisen kyydillä messukeskukseen, niin ei tarttenu yksin lähtee sinne seikkaileen ja ettiin takahuonetta! Me otettiin tila haltuun ja heitettiin kamat lattialle ja lähettiin ettimään vielä viimestä kertaa vessaa. Yritä siinä nyt saada aikaseks jotakin, kun pitää varoo kisaväriä ja yrittää pissata purkin läpi. Muutenkin kun sitä vettä ei siinä kehossa kauheesti ollu, niin kyllä sitä sai työstää…  Pienikin pissapömpötys piti saada pois.

Seuraavaks jalat kohti kattoo ja odoteltiin valmentajaa ja huoltajaa paikanpäälle. Käytiin siinä läpi missä vaiheessa avataan salmaripullo ja sipsipussit ja koska alotetaan pumppailemaan. Mulle meinas tulla kiire kun ei menny kauaakaan kun kuulutettiin, et kohta pitää olla jo lavalla keikistelemässä.  Minä keskityin pumppaamiseen, huoltaja työnsi toisella kädellä sipsiä mun suuhun, taputteli öljyä ja liimas bikineitä. Pian huomasinkin jo seisovani jonossa. Kauhee paniikki iski kun olin saanu viimesen kisaajanumeron, mutta mun pitikin mennä silti ekana lavalle johdattaen sitä jonoo. Toisaalta oon tyytyväinen siihen, koska näin jälkikäteen mietittynä en kerenny/tajunnu vertailla itteeni muihin.

 

Kun kopsuttelin menemään siellä lavalla, pidin mielessä mitä Kata oli aina sanonu. Piti muistaa hymyillä kokoajan ja ottaa kontaktia tuomaristoon. Harjotuksissa mulla oli aina vaikee saada hymy pysymään kokoaikaa, mutta siellä lavalla ei tullu edes mieleen, että olisin laskenu suupieleni alaspäin. Siinä pyörittiin muiden kilpailijoiden kanssa ympyrää käskystä ja mä nautin koko hetkestä täysillä. Musiikin joukosta kuulu aina mun kannustusjoukkojen huutoja, mikä toi entistä parempaa fiilistä tietenkin. Eka kierros ohi ja takahuoneeseen jännittämään mahtokohan päästä finaaliin. Takahuoneeseen ilmesty lappu missä luki finalistit. Kata sano, että minä pysyn siinä ja hän menee tarkistaan asian. Kata käveli ripeesti takasi mun luokse ja sano, Senni nyt mentiin finaaliin. Ei jestas, meikäläinen rupes jo siinä vaiheessa itkemään. Piti kuitenkin kerätä ittensä ja  valmistautua seuraavaan koitokseen. Siinä täpinässä meinas finaalikorutkin unohtua, mutta onneks huomasin sen kun odoteltiin jonossa ja huoltaja juoksi sen minkä jaloistaan pääsi hakemaan ne kaikki blingblingit.

IMG_6200.jpg

IMG_6194.jpg

Sitten olikin aika mennä ihan yksin sinne lavalle, kävellä, tehdä omavalintaisia poseerauksia, hymyillä ja nauttia hetkestä. Nyt kun oon nähny finaalikävelyn videolta, niin i-kävely olis pitäny tehä paaaaaljon hitaammin, mutta ens kerralla sitten viisaampana ja sillon ei ehkä jännitä niin paljoo, niin osaa ottaa sen oman aikansa siellä lavalla. Muutamat yhteiset vertailut vielä ja takahuoneeseen oottamaan tuloksia. Kata kysy takahuoneessa, että olenko mä valmistautunu siihen, että mahdollisesti mun matka jatkuis vaikka MM-kisoihin ja dieetti ei loppuiskaan siihe. Mulla ei kuunapäivänä ollu sellanen ajatus käyny mielessä, sillä kyllä mä sen verran realistinen olin, että tiesin lavalla olevan paljon paremmassa kunnossa olevia kun minä.  Olihan se kuitenkin törkeen hieno ajatus, että se olis voinu olla nyt mahdollista.

Oli aika palata lavalle kuulemaan ”tuomio”. Okei, tossavaiheessa kaikki kilpailuun liittyvä oli ollu jo voittoa mulle, joten sijoitus ei sinänsä ollut se tärkein asia. Siinä rivissä kun seistiin ja porukkaa rupes lähteen eturiville seisomaan, kuudenneksi tuli, viidenneksi tuli, neljänneksi tuli jne…. Ja mä vielä seisoin siellä takarivissä!!! Sydän rupes pamppaileen, hikikarpalot rupes valumaan, itku oli päästä ja mitä näitä oli. Kolmaskin pyydettin jo palkintojen jakoon. Siinä vaiheessa tiesin, että voittamaan en kuitenkaan tuu, sillä tiesin kuinka kova vastus siinä mun vieressä seiso. Mä olin kuitenkin niin onnellinen kun mun nimi sanottiin ja sain hopeisen pystin. Sitä hetkee ei voi ees sanoin kuvailla. Mun ensimmäinen kisavalmennus, dieetti ja kisat ja mä hitsit seisoin siellä lavalla hopee pokaali kädessä. Uskomatonta, mutta totta! Mä poseerasin yleisölle kun olisin ollu koko kisan voittaja, mutta siltä mun saavutus omasta mielestä tuntu ja annoin myös sen fiiliksen näkyä muille. Lavalta poistuessa nostin pokaalin koholle mun kannustusjoukkojen suuntaan ja päätin kiljasta muutaman ilonkiljahduksen niille 😀

IMG_6257.jpg

IMG_6269.jpg

Takahuoneessa itku valtas mut täysin, mä en voinu tajuta mitä just oli tapahtunu. Lähipiirissä ei ole ollu muita ketä on tehny tätä samaa, reenannu, dieetannu, ja eläny tosi kurinalasta elämää puolivuotta. Sen takia mä en välttämättä saanu aina sellasta tukea kun mä olisin tarvinnu, vaan pikemminkin jouduin selittelemään aina mun valintoja. Tästä syystä mun uurastus ja saavutus tuntu entistä paremmalle, mä näytin muille mistä muhun on! Mä tein omaa juttuani, enkä antanu muiden vaikuttaa siihen. Ylipäätänsä musta tuli koko kisakauden aikana nainen, joka uskaltaa tehdä omat päätöksensä eikä anna muiden pompotella itteensä. Se oli mulle todellakin henkisen kasvun paikka ja niin oikeeseen suuntaan kun voi olla. Omaan napaan tuijottamin autto mua tajuumaan, mitä mä ansaitsen, haluan ja tarvitsen.

IMG_1254.JPG

 

Mä vaan jäin tuijottamaan sitä mun palkintoo sinne takahuoneeseen. Mä pistin ekana purkan suuhun vaikka mulla odotti kassissa järkyttävä määrä irtsareita. Siis purkan!! What the f…. Voin kuitenkin iloksenne kertoo, et sit ku pääsin karkin makuun niin se syöminen ei hetkeen loppunukkaan. Mut juu, hetken mässyttelyn jälkeen lähin ettiin messupuolelle mun kannustusjoukkoja. Ei vitsit, mun osa työkavereistakin oli lähteny Turusta asti kattoon kisoja. Oli niin huikee fiilis kun eivät lähteneet kisoja ihan turhaan kattomaan 😉

Mentiin kaikki yhessä syömään SantaFeehen mahamme kirjaimellisesti täyteen ja sen jälkeen meidän perheellä matka jatku kotiin. Matka meni ihan heittämällä kun oli karkkia ja suklaatia auto täys 😛 Porukoilla kahviteltiin vielä illalla sukulaisten kesken ja yö nukuttiin kivikovan vatsan kanssa kylkiasennossa.

IMG_1244.JPG

IMG_1198.jpg

Sunnuntai 11.10.2015 oli mun päivä!

hyvinvointi terveys liikunta
Kommentit (4)
  1. Kiitos ja tsemppiä sulle treeneihin! ☺

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *