Parhaassa iässä?

Olen 33-vuotias. Mun on välillä hankala muistaa sitä itse. Läheisestä kuudesta ystävästäni vain yksi on syntynyt samana vuonna. Emmin aina, kun joku kysyy ikääni. Kerran taisin jopa laskea sen syntymävuodestani, todentaakseni itselleni ajankohtaisen tilanteen.

Elämäntilanteeseen liittyvä ikäkriisi

Ikäkriisini alkoi oireilla vähän ennen, kun täytin 30. Tuolloin olin eroamassa poikaystävästäni. Samalla sosiaalinen media kohdensi mulle vaippa- ja raskaustestimainoksia yhä enenevissä määrin ikään kuin vihjaillakseen, millaista elämäni kuuluisi olla. Ystävät ympärilläni perustivat perheitä, mua neljä vuotta vanhemman exäni jo aiempina vuosina. Asuin vuokralla, vaikka tiesin, että pk-seudulla olisi ollut järkevämpää ostaa jo aikoja sitten. En vaan tiennyt, mitä halusin. Missä kaupunginosassa saati maassa haluisin asua? Haluaisinko reissata vai olla paikallani?

Pääsin kriisin pahimman vaiheen yli, löysin rinnalleni ihanan ihmisen ja rauhoituin. Ostimme asunnon ja tuntui, että elämällä oli pitkästä aikaa suunta. En kuitenkaan halunnut enää suunnitella tulevia vuosia samalla tavalla kuin aiemmin. Uudessa suhteessa iän tuomat paineet eivät tuntuneet merkityksellisiltä. Olihan kaikki niin tosi hyvin!

Ikuinen lapsi

Ikäkriisi ei kuitenkaan loppunut tähän. Eräänä aamuna peilistä katsoi kummajainen. Olin aiemmin samana syksynä havainnut jo pidempään vaivanneen uupumukseni ja alkanut selvittää siihen liittyviä syitä. Peilikuvassa mua eivät kuitenkaan säikäyttäneet silmäpussit, vaan rypyt. Koska ne olivat siihen ilmestyneet? En ollut juonteista niinkään harmissani, mutta ensi kertaa näytin muulta kuin musta tuntui.

Vannoin jo lapsena, etten koskaan kasva aikuiseksi. En halunnut olla se tylsä tyyppi, joka kieltäytyy leikistä, kun ei halua istua lattialle pelätessään, ettei pääse enää ylös. Vanhempani olivat sanoneet näin pienenä, kun olisin halunnut heistä leikkikaveria. Tämä mielessäni olen aina punnertanut kaverien jälkikasvun perässä itseni milloin mihinkin asentoon. Haluan muutenkin säilyttää leikkimielisyyden elämässäni, jonka vuoksi perheettömänä kolmekymppisenäkään en usein tunne itseäni kovin vanhaksi. Tai niin vanhaksi, miltä näytän.

Parhaassa iässä

Istuin viime viikolla lounaalle 5 vuotta nuoremman ystäväni kanssa. Olen ystävystynyt häneen mua 3 vuotta vanhemman isosiskonsa kautta.

Te ootte kyllä ihan parhaassa iässä!

hän tokaisi siskostaan ja minusta kesken keskustelumme. Pyynnöstäni hän perusteli kantansa sillä, että tiedämme jo mitä haluamme, olemme uralla vaiheessa, jossa jokainen päivä ei vaadi todistelua ja vääntöä arvoisestaan palkasta, olemme ostaneet asunnot ja löytäneet rinnallemme kumppanin. Toki kaikki edellämainittu ei päde jokaiseen kolmekymppiseen, mutta ehkä useammin kuin moneen parikymppiseen.

Ystäväni viisas huomio sai mut ajattelemaan. On aivan totta, että olen paljon mieluummin tässä iässä ryppyineni ja elämänkokemuksieni kera kuin taas 25-vuotias. Enkä lopulta ole vielä lainkaan vanha. ”Edes nelikymppinen ei ole vanha”, ystäväni tyynnytteli kriisiäni. Ja oikeastaan lähipiirini nelikymppisiä tarkastellessa yhdyn tähän, vaikka tuossa tilanteessa taisin vielä vähän hangata vastaan.

Jäin pohtimaan muhun iskostettuja totuuksia siitä, että pitäisi ”näyttää ikäiseltään”, ”käyttäytyä ikäiselleen sopivasti” tai muuta paskaa, mitä olen kuullut. Miksi pitäisi yhtään mitään? Vaikka jäseneni jäykistyvät iän myötä, aion edelleen kontata lattialle ystävieni lapsien perässä niin kauan, kun se on fyysisesti mahdollista. Ehkä nuo auttavat vielä viimeisenä päivänä sieltä ylös.

Noora