Niskalenkki kilpailuvietistä
Olen pienestä saakka ollut todella kilpailuhenkinen, mutta vasta viime aikoina kyseenalaistanut piirteeni taustoja. Toinen vanhemmistani on aina näyttänyt elämässä arvostavansa menestymistä ja voittamista enemmän kuin mitään muuta ja ollut kannustamassa osallistumaan kaikennäköisiin kisoihin ja tapahtumiin. Olen ollut aina innoissani mukana, mutta tuntenut samalla tuottavani pettymyksen, kun en olekaan pärjännyt ja ollut usein jopa viimeinen. Kotona iltatoimetkin hoidettiin ripeämmin tekemällä niistä kisa, koska se tehosi luonteeseeni. Meillä oli pieni vihko, johon kirjattiin aikoja postinhakemisesta sängynpetaamiseen. Nämä hymyilyttävät edelleen, mutta samalla mietin, olisinko päässyt elämässä helpommalla, jos asioita olisi tehty rennommin, eikä aina kisan merkeissä. Jos kisailu olisi kielletty tai jätetty vaivihkaa syrjemmälle kertoen, ettei se ole tärkeää.
Junioreita pallolajeissa valmentaneena olen nähnyt kaikenlaisia vanhempia. On niitä, jotka kannustavat lasta ja pitävät tärkeimpänä osallistumista. Jos lapsi epäonnistuu, siihen ei kiinnitetä huomiota, vaan jatketaan vain kannustuksen kera eteenpäin. Ja sitten on niitä, jotka eivät anna lapsiensa leikkiä ja ottaa rennosti, vaan kilpailutilanteessa saattavat sanoa pahasti jonkun toisenkin lapselle, jos peli ei kulje ja pallot lentelevät minne sattuu. Kilpailuhenkiset vanhemmat olivat lopulta syy miksi lopetin valmentamisen. En halunnut olla mukana joukkuetoiminnassa, jossa jyvät eroteltiin akanoista liian aikaisin, lasten ollessa vielä täysin erilaisissa kehitysvaiheissakin keskenään.
Muhun on jättänyt jälkensä mm. eräät maastojuoksukisat alle 10 vanhana, joissa epäonnistuin. Tai en epäonnistunut, sillä en ollut koskaan lajia harrastanutkaan, mutta olin viimeinen ja Lauantaipussi jäi saamatta. Mun kotona asiaan ei suhtauduttu kintaalla viitaten ja ostettu lohdutuspussia tilalle. Sen sijaan kuulen ”vitsin” muodossa vielä tänä päivänäkin tuosta epäonnistumisen hetkestä, joka jäi karvaamaan mieltäni. Reilua? Ehei, ei ollenkaan. Mutta kasvattaa kyllä luonnetta.
Aikuistuessani olen saanut huomata kilpailuvietin hiipivän elämääni oikealta ja vasemmalta. Olen verrannut itseäni vuosia muihin ja määrittänyt omaa olemistani, onnistumistani ja epäonnistumistani muiden tekemisen kautta. Tämä on saanut tavoittelemaan kuuta taivaalta, kehittämään omaa osaamista ja saavuttamaankin elämässä niitä välietappeja, jonne olen halunnut tähdätä. Toisaalta se on saanut myös mielen sairastumaan, itsetunnon hautautumaan pohjamutiin ja lopulta eristänyt mut hetkeksi ystävistä ja läheisistä.
Näinä päivinä voin vihdoin sanoa saaneeni kilpailuvietistä yliotteen. Tiedostan ajatukseni, kun iskee harmitus siitä, että joku toinen taas onnistui ja minä en. Ymmärrän, ettei se ole multa pois, jos toinen on menestyneempi, voimakkaampi, kauniimpi, sosiaalisempi tai jotain muuta. Olen alkanut vähitellen hyväksyä itsenikin juuri tällaisena kuin olen ja alkanut tajuamaan, että se riittää. Elämä on tässä ja nyt, eikä kenenkään kannata tuhlata sitä harmitteluun siitä, mitä itsellä ei ole tai mitä ei osaa. Mieluummin kiinnittää huomiota niihin positiivisiin asioihin elämässä ja opettelee päivä päivältä vähän paremmaksi siinä, missä haluaa kehittyä.
Oikeat kilpailutilanteet ovat mulle yhä hankalia. Esimerkisi juoksukilpailuissa olen pystynyt harvoin maksimisuoritukseen kilpailussa, vaikka lenkillä enkat paukkuisivatkin. Tänä kesänä yritän taas kymppiä alle tuntiin Midnight Run Helsinki -tapahtumassa. Olen juossut sen usein lenkillä, mutta kisoissa en vielä koskaan. Mun täytyy vain saada yliote kilpailusta ja keskittyä ainoastaan omaan suoritukseen, vaikka tyyppejä menisi ohi oikealta ja vasemmalta. Koska vain omalla tekemisellä on väliä.