Hetki, kun jätän puhelimen kotiin

Mun elämässä on liian vähän aikaa, jolloin olen täysin tavoittamattomissa. Puhelin kulkee mukana jatkuvasti ja oikea käsi hakeutuu sen pariin huomaamatta kaikkina tyhjinä hetkinä. Toiminta ei ole tiedostettua, vaan tottumus. Selaan somea ilman päätä ja häntää, katson sovelluksissa mahdollisesti tapahtunutta toimintaa kerta toisensa jälkeen, liian lyhyen ajan sisällä. Tervettä?

Ei muuten ole. Haluaisin sanoa, että vuonna 2019 yksi tavoitteistani on olla enemmän läsnä ja vähemmän somessa. En kuitenkaan uskaltanut tehdä tätä lupausta siinä pelossa, etten onnistu. Jotenkin hölmöä, miksi en onnistuisi? Mitä niin pelottavaa on niissä tyhjissä hetkissä, kun emme tee mitään, olemme vain. Lupaan kuitenkin harjoitella tätä taitoa ja yritän tiedostaa puhelimen käyttöäni paremmin. 

Vessan lisäksi on kuitenkin yksi paikka, jonne puhelin ei ole koskaan päässyt. Tämä on juttu, jota olen toteuttanut suunnittelematta ihan alusta saakka. Se paikka on juoksulenkki. ”Etkö kuuntele lenkillä musiikkia?” moni kysyy, kun kerron etten kanna juostessani luuria mukana. Ei, en kuuntele. Mua ihan huvitti, kun toissapäivänä hiihtolenkin jälkeen kerroin siipalleni hyvästä biisistä, joka soi ja vauhditti sivakointiani. Puhelin oli visusti kotona, mutta korvamadon soidessa mielessäni, tuntui kuin olisin kuunnellut musaa työnnellessäni vauhtia ladulla. Näin käy usein myös juoksulenkillä. Voimakkaat korvamadot rytmittävät tekemistä ja pystyn ajatuksen voimalla myös vaihtamaan biisiä, jos se sopii askeleideni rytmiin.

Voin myös päättää olla miettimättä kappaleita ja ratkoa muita haasteita. Ajatella läpi asioita, joiden miettimiseen aivoillani ei ole ollut tilaa tai aikaa. Esimerkiksi viime viikolla mua harmitti pari päivällä käytyä keskustelua tosi paljon. Kun puoliskoni kysyi, painaako jokin, sanoin, ettei mikään ei ole vialla. En osannut sillä hetkellä sanoittaa, mikä mua niin kovasti ärsytti ja olisin jollain epämääräisellä arvailulla pahimmillaan aiheuttanut riidan. Juostessani pohdin tuota tunnetilaa ja sain sanoitettua ongelman. Ajatus oli lopulta ihan turha ja pyöriteltyäni sitä hetken, ymmärsin olleeni väärässä turhautumiseni suhteen. Usein pohdittuani asioita rauhassa, saan paremmin jäsenneltyä tunteeni. Joskus juttelen asioista lenkin jälkeen uudelleen, että saan toisenkin kartalle siitä, mitä aiemmin olin ajatellut.

Haastan itseni ja kaikki muut viettämään enemmän puhelimettomia hetkiä – se selkeyttää ajatuksia. Mullakin on pitkän Book Beatin-koukun jälkeen menossa taas ihan oikea kirja. Luen Rähinän ”7 veljestä” -tarinaa. Vau, mitä nostalgiaa se onkaan herättänyt tässä räppimimmissä, jonka diggarijuuret ulottuvat sinne 1990-luvun lopulle, josta kaikki alkoi. Ja jännä, miten vuosia myöhemmin voi tulla biisejä riimeineen mieleen jostain muistin syövereistä. Ehkä näistä riimeistä saan korvamatoja seuraaville lenkeilleni ja askel nousee entistä paremmin.  

Iloa maanantaihin!

-Noora