Se kaikki alkoi elokuvasta nimeltä ”Save the last dance”. Jos näit kyseisen leffan, tiiät mitä tarkoitan. Tuona päivänä hurahdin täysillä hiphop-kulttuuriin ja street-tanssiin.

Menin ekoille tanssitunneille 16-vuotiaana, ajatellen itsekin olevani ihan liian vanha oppimaan lajissa niin hyväksi kuin toivoin joskus olevani. Kävin nuorten hiphop-tunneilla ollen yksi ryhmäni vanhimmista sekä aikuisten street-tunneilla, jossa oli selkeästi nuorin. Pidin kuitenkin molemmista ryhmistä ja ajan saatossa tunsin yhteenkuuluvuutta molempiin.

Treenasin sinnikkäästi, pyrin SM-muodostelmiin siinä onnistumatta ja iloitsin joka kerta siitä, että pääsin niinkin lähelle tavoitettani. Osallistuin kesäkursseille, laajensin lajirepertuaaria houseen ja lockingiin, nautin jokaisesta hetkestä, erityisesti lavalla esiintyessäni. Vielä vaihdettuani opiskelujeni perässä paikkakuntaa jatkoin tanssia hetken, jonka jälkeen päivät täyttyivät työkeikoista ja opiskelusta tanssin jäädessä sivummalle.

Pari vuotta sitten kävin satunnaisilla tunneilla taas usean vuoden tauon jälkeen ja löysin yhä sen saman nautinnon. Kun ensimmäinen biisi lähti soimaan, jalat alkoivat kuin itsestään hytkyä sen tahdissa ja mieleen tuli ihania muistoja niin tanssitreeneistä kuin eri klubeiltakin – FLOW. Väitän, että tiedän miltä sen saavuttaminen tuntuu. Se tulee joka kerta – edellleen.

Eilen palasin taas vuoden jälkeen tanssitreeneihin. Teimme jotain dancehallin ja hiphopin väliltä olevaa pätkää, jossa oli paljon mun lemppari moveseja. Tuntui, että tauko oli tehnyt hyvää. Jotenkin oli rennompi fiilis tekemisessä ja liikkeet löytyivät yllättävän helposti. Kelasinkin aiemmin ehkä jänskänneeni liikaa, miten sarja menee ja onnistunko vai en. Nyt ope hoki koko ajan, että ”rennosti” ja ”hymyilkää”, mikä toi kivan olon itsellekin tanssiin.

Uuden oppiminen ei katso ikää. Yksi hyvä esimerkki siitä on täällä. Minäkin voin vielä kehittyä tanssijana, vaikka kolmekymppiä kolkuttelee ihan oven takana.

Mistä te saatte oman flow:nne?

Noora