#Storytime: matka epämukavuusalueelle

Koska olit viimeksi epämukavuusalueellasi ja mikä sut vei sinne? Entä millainen kokemus oli, lähtisitkö ympyrän ulkopuolelle uudestaan? Mä hyppäsin tuntemattomaan viime viikolla yhdessä sunnuntain postauksessa mainitun, kadoksissa olleen ystäväni kanssa.

Hyppy epämukavuusalueelle

Alkusyksystä ystäväni ehdotti, että osallistuisimme Arts nights-maalaustyöpajaan. Luin tapahtuman kuvauksen, jossa kerrottiin sen alkavan syvärentoutuksella, jonka jälkeen maalattaisiin ja keskusteltaisiin maalatuista teemoista jokaisen oman tarinan kautta. Apua, kuulosti vähän hihhulilta. Mietin hetken, miten kieltäytyisin kohteliaasti, enhän ollut edes pientä tippaakaan taiteellinen. Olin aiemmin iloinnut siitä, miten samanlaisia ystäväni kanssa olimme (lue tämä!) ja nyt mietin, että tää kyllä olisi mulle vähän liian erikoista. Muotoilin pohdiskelevan vastauksen kieli keskellä suuta.

Epäröivään viestiini tuli nopeasti iloinen vastaus, jossa ystäväni kertoi, että tämä olisi todellakin myös hänen epämukavuusaluettaan. Hymyilytti. Nyt samaistuin, sillä olen pohjimmiltani vähän yllytyshullu ja juttu alkoi jo kutkuttaa ensireaktiosta huolimatta. Päätimme hypätä yhdessä tuntemattomaan. Vielä viikkoa ennen vitsailimme, miten tekisi mieli perua koko juttu. Mutta rohkaisimme toinen toistamme ja päätimme juuri siksi mennä.

Arts Nights Helsinki

Järjestäjä otti meidät vastaan tosi ystävällisesti. Olimme viiden hengen ryhmästä ensimmäiset paikalla. Tapahtumiin otetaan korkeintaan 8 osallistujaa kerralla, mutta työpajoja on useana iltana viikossa. Mukana voi tuoda omaa juotavaa, esimerkiksi viiniä. Järjestäjän toimesta tarjolla on pientä makeaa, alkoholittomia juomia sekä hedelmiä. 

Arts Night workshop alkoi syvärentoutuksella, jonka tarkoitus on saattaa mieli luovaan tilaan. Rentoutus oli meditatiivinen, jossa pyrimme luopumaan kehon tuntemuksista matkustaen mielessä itselle mieluisaan kuvitteelliseen tilaan. Olin nukkunut edellisyönä muista syistä vähän heikosti ja meinasin nukahtaa tuon 45 minuutin aikana. Tai no… nukahdinkin säpsähdyksistä päätellen.

Tyhjä taulu

Rentoutuksen jälkeen otimme paikan pöydän äärestä, tyhjän kanvaasitaulun edestä. Jännitti, mutta olin myös innoissani. Työpajan ohjaava ammattitaiteilija kertoi akryllivärien käytöstä ja saatteli meidät alkuun. Hän korosti etenemään rohkeasti kokeilun kautta. Hän ohjasi työkseen eri ikäisiä opiskelijoita ja kertoi muun muassa värien käytön muuttuvan iän myötä: teini-iässä värit katoavat ja aletaan katsella enemmän vaikutteita ympäriltä sekä hakea muilta hyväksyntää omaan tekemiseen. Lapset sen sijaan maalaavat estottomasti ja haluavat aina innokkaasti kertoa, mitä kuvissa on.

Itse tartuin ensimmäisenä pinkkiin ja petrooliin. Taiteilijan valkoisen paperin kammon selätin maalaamalla kanvaasille kultaisen pohjavärin. Jokainen veto jännitti. Pelkäsin jo alussa pilanneeni tekeleen, mutta lisäämällä valkoista väriä onnistuin ikään kuin aloittamaan alusta. Taiteilija kyseenalaisti värivalintojani kysymällä olenko värisokea. Oli nähnyt yhdistelmän ennenkin, mutta ei vieläkään täysin allekirjoittanut yhteenkuuluvuutta. Mitä mieltä sä oot?

Kirjoittaminen on mun taidetta

Taiteilija kertoi meille juttuja prosesseista työn ohessa. Pystyin samaistumaan moniin esimerkkeihin kirjoittamisen kautta (lue myös tämä juttu tekstin editoinnista!):

  • Usein alku pyyhitään jossain vaiheessa, kun tilalle tulee jotain parempaa.
  • Flow-kokemuksen ottaessa vallan työ helpottuu ja tuntuu soljuvan itsestään.
  • Liikaa hinkkaaminen ei aina kannata.
  • Työn valmius on vahva tunne. Kun tunnet, että se on valmis, näin todennäköisesti myös on.

Mitä opin?

Maalaminen oli hauskaa ja rentouttavaa. Mulle tärkeintä oli luopua jo alussa ajatuksesta, että lopputuloksen tarvitsisi esittää mitään. Olen aina pitänyt itseäni huonona piirtäjänä, koska en ole onnistunut luomaan hevosta, koiraa, ihmistä, taloa. Mutta abstaktia taidetta tehdessä on täysi vapaus tehdä ihan mitä huvittaa ja miettiä vasta prosessissa, mistä kaikki kumpuaa. Työpajassa hauskinta oli kokeilla erilaisia värejä, siveltimiä ja tekniikoita. En edes pyrkinyt tekemään kaunista taulua, vaikka sisäinen perfektionistini yritti lopussa saada mua muuttamaan mieltäni. Mulle tärkeintä oli antaa itselleni lupa innostua ja tehdä asiat omalla tavallani ilman suorituspaineita. Se teki epämukavuusalueestakin ihan kivan paikan.

Kannustan kaikkia kokeilemaan elämässään a) juttuja, jotka eivät tunnu ihan omalta b) asioita, joissa luulet lapsuuden perusteella olevasi ihan surkea. Ehkä talvella hyppään vihdoin 20 vuoden jälkeen luistimille – se vasta hurjaa olisikin!

Noora

Lue myös:

#Storytime: ystävä menneisyydestä

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *