#Storytime: Tukholman maraton

Tukholman maraton - maratonlaiva

Mun isä on juosssut yli 40 maratonia. 90-luvun loppupuolella äitini liittyi myös maratonkerhoon – olimme isän kanssa kannustamassa ja huoltamassa. Kun isosiskoni taivalsi ensimmäisen maratoninsa Tukholmassa 2012, vannoin, etten tuntisi asiasta velvollisuutta. Sanoin monta kertaa ääneen, ettei noin pitkän matkan juoksemisessa ole mitään järkeä, nähtyäni maratonin jälkipäivien kankeita jalkoja ja luettuani juoksun aiheuttamista vaivoista.

Ensimmäinen maraton

Alkusyksystä 2017 tuskailin juoksuhaluissani. Halusin kisaamaan puolimaratonille viidettä kertaa, mutta tiesin, ettei nykykunnollani juostaisi omaa ennätystä. Muu ei motivoinut. Laitoin ilmoittautumisen maratonille sisään kaksi viikkoa ennen h-hetkeä. Kuntoni riittäisi pitkäkestoiseen suoritukseen, mutta vauhdilla ei voinut olla tässä vaiheessa roolia. En jännittänyt tietoisesti, vaikka kisaa edeltävä yö käytti mua vessassa kymmeniä kertoja ja nukuin ehkä neljä tuntia. Lähtöviivalla ajattelin, että teen parhaani. Tulin lopulta maaliin ajassa 5:03:51, koko matkan juostuani. Olo oli mahtava! Tein sen! Haluan tätä lisää!

Maraton valmistautuminen

Vuoden 2018 lopussa isäni ilmoitti mut, siskoni, hänen miehensä ja itsensä Tukholman maratonille. Otin asian mahdollisuutena treenata tavoitteellisemmin ja keskittyä suoritukseen tällä kertaa pitkäjänteisemmin. Tanssitreenit veivät kuitenkin voiton juoksusta ja löysin itseni hierojan pöydältä tukkoisia jalkoja tuskailemasta vain kolme viikkoa ennen starttia. ”Nyt lepoa, sitten muutama lenkki. Ehdit vielä pitkällekin.”, hierojani valoi muhun uskoa ja noudatin neuvoja täydellisesti. Heitin tuossa vaiheessa aikatavoitteet romukoppaan ja ajattelin, että maaliin tulo itsessään olisi jo ihme.

Kolme päivää ennen kisaa tein henkisen päätöksen olla puhumatta jännityksestäni ja epäilyistäni. Ajattelin, että mennään huumorin kautta. Pidän reitillä hauskaa ja keskityn tarpeeksi rauhalliseen vauhtiin, että ilo säilyy. Katson, mihin se riittää.

Minä ja isosiskoni terminaalissa ennen pahinta jännitystä.

Tukholman maraton

Starttiviivalla 1. kesäkuuta klo 12:10 Tukholmassa oli mukava fiilis. Liikutun aina kisoissa. Se yhteisöllisyys, kaikkiin tiivistyvä jännitys ja samalla innostus sekä juontajien ja kannustajien tuoma fiilis saavat mussa aikaan hymyn ja kyyneleet jo ennen starttia. Se on tunne, jota ei oikein saa mistään muualta. Samoin asian sanoitti siskon mieheni reitin varrelta.

Kilometrit 1-15

Aloitin rauhallisesti. Siskoni puhuessa lähtöviivalla 4:30 jäniksen peesaamisesta, jättäydyin heti hänen kyydistään. Huomasin edessäni 4:45 jäniksen ja pohdin oliko tämäkin vähän liian lähellä. Ihmetttelin hetken hänen erikoista askellustaan, kunnes tajusin, että tyyppi pikakävelee. Kilsat vierivät eteenpäin, pyrin välttämään hengästymistä ja säilyttämään ryhdikkään juoksuasennon. Nautin matkasta, kannustuksesta ja maisemista. Jätin väliin 1. ja 2.juomapisteen, hörppien toistaiseksi vaan oman pikkupullon laimennettua urheilujuomaa. Ekan geelin nappasin 9 km kohdalla ja oikeaan kylkeen tuli pistos. Rentoutin vatsaa, hengittelin ja sain sen loppumaan.  Tuuletin vähän. Enää 30 kilsaa.

Kilometrit 15-25

Alun kilometrit sujuivat hyvin, mutta puisto-osuudella Djurgårdenissa alkoivat jalat ensimmäisen kerran painaa. Yritin keskittyä muuhun: laskin lampaita kirjaimellisesti, sillä ohitimme vilkkaan laitumen. Lauloin Abban Waterloota museon kohdalla, jossa se soi kannustajien hejatessa juoksijoille. Itketti taas vähän. Liikutuksesta. Vähän ennen 25 kilometria tuli vastaan nopeammin juoksevien kaista pitkällä suoralla. Tuijotin koko suoran ajan sivulle nähdäkseni siskoni miehen paahtavan ohi. Keskittyessäni siihen oli suora pian juostu. Sen päässä odotti 25 km lisäksi virkistävä vesisade, josta sain virtaa, mutta myös suonenvedon. Eläköön laivan aamiaisella jaossa olleet minisuolapussit! Kumosin yhden naamariin, osa meni vähän ohikin ja kramppi helpotti.

Kilometrit 25-35

Tämän osuuden etappini oli silta, josta kaikki puhuivat reitin haastavimpana kohtana. ”Tiesin” sen olevan ennen 32 km merkkipaalua ja odotinkin kohtaa kuin kuuta nousevaa. Ei tullut. Tuli satama, jossa juoksimme sillasta poispäin. Yritin siirtää ajatukset muualle. Tuli ylämäki, jonka lähes kaikki muut kävelivät, paitsi minä. Voittajafiilis. Tuli tunneli: ”Tämä nousee varmaan sille sillalle”, ajattelin. Ei noussut, mutta oli muuten virkistävää vaihtelua reittiin. Viimein 34 km kohdalla nousu sillalle alkoi. Olin näkevinäni siskoni horisontissa ja sain uutta virtaa miettiessäni, miten hienosti hänellä menee. Todellisuudessa hän oli tuossa vaiheessa jo paljon kauempana. Sillan päällä tuuletin näyttävästi. Kuulin myöhemmin siskoni tehneen samoin.

Kilometrit 35-40

35 km jälkeen huomasin, etten ollut tankannut 23 km jälkeen kamalasti mitään. Välissä olin ohittanut järjestäjän tarjoamat suklaat ja omenat, sillä olen allerginen jälkimmäiselle, enkä ehtinyt jäädä kyselemään saattaisiko suklaa sisältää pähkinää. Nappasin akaasiahunajageelin, jota olin käyttänyt treenatessa energialähteenä usein. En tiedä oliko käden liike vai yllättävä energia keholleni liikaa, mutta lavan seudulta saapui kramppi, joka alkoi pistää ikävästi vatsalihakseen. Lohduttauduin, että sainhan tämän pois 9 km kohdallakin, mutta jouduin lopulta pudottamaan merkittävästi vauhtia kestääkseni loput 8  maaliin. Juoksin yhden kilsan käsi vyötäröllä kipeää kohtaa painaen – maratonilla ei onneksi jaeta tyylipisteitä. Saadessani 37 km kohdalla urheilujuomaa, helpotti pistos hieman, mutta 5 tunnin jäniksen pyyhältäessä ohi, en kyennyt peesaamaan. Jatkoin kuitenkin juosten, en pysähtynyt koko matkalla kertaakaan.

Kilometrit 40-42,237

Olin missannut täydellisesti 39 km merkkipaalun ja odotin sitä kuumeisesti. Tässä vaiheessa matka tuntui jo ikuisuudelta. Silloin bongasin suoran päässä häämöttävän 40 km kyltin. Mitä ihmettä? Ja miten mahtavaa! Sain hetkeksi uutta energiaa juoksuun, samalla peläten, että se hajoaa ihan juuri pirstaleiksi. 1500 metrin kohdalla näin ensi kertaa mitalin. Sitä kantava nainen huusi, että ”you will get one very soon!” ja mua alkoi taas itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. ”Jag vet, jag vet.” kuulin nyyhkinnän lomasta vierestäni naiselta, joka hetken puhui mulle jotain ruotsiksi, josta en ymmärtänyt mitään. Sitten tuli 1000 m kyltti. Luulin kääntyväni stadionille ja tuuletin taas kunniakujalla hieman. Nähdessäni vielä yhden suoran mutkan jälkeen meinasi huumori loppua.

Viimein hurraus alkoi kuulua ja se läheni. Tunnelin alla häämöttivät stadionin valot. Saapuessani vihdoin tartangille lisäsin vauhtia ja ohitin muutaman juoksijan. Nähdessäni maalissa isosiskoni, kyyneleet tulvivat silmistä. Hymyilin, tuuletin, kiristin ja kapsahdin lopulta maaliviivan yli itkien siskoni kaulaan. Liikutun jopa tätä kirjoittaessa. Tuota fiilistä en saa mistään muualta. Mun toinen maraton maalissa ja mitä! Paransin ensimmäistä aikaani melkein 2 minuuttia loppuajan ollessa 5:02:02.

Asics Stockholm Marathon 2019 mitali

Voittajat maraton-laivalla

Laivalla suuntasimme ensin juhlimaan koko porukan mitaleja. Kaikki pääsivät maaliin, minä ja siskoni uusien ennätysten kera. Matkan varrelta riitti kaikilla tarinoita. Oli parasta jakaa ja kuulla ajatuksia, joilla olimme jaksaneet painaa eteenpäin. Siskoni mies oli ajatellut kannustavia kotijoukkoja, minä siskoani, siskoni minua ja isäni oli pysähtynyt matkalla juomaan jopa kahvit 10. Tukholman maratoninsa kunniaksi. Illalla suuntasimme vielä kylpemään ja syömään hyvin buffetiin.

Maraton on äärimmäinen urheilusuoritus, mutta sen juokseminen etenkin isoissa tapahtumissa on kokemus, jonka aikaan saamaa tunneskaalaa on vaikea kuvailla. Vaikka vannoin ennen Tukholmaa jättäväni juoksut hetkeksi, löysin itseni googlaamasta juoksutapahtumia jo seuraavana päivänä. Tällä kertaa palautuminenkin on sujunut edellistä kertaa nopeammin pientä flunssaa lukuunottamatta. Kunhan selätän lenssuni, suuntaan lenkkipoluille.

Kohti uusia maratoneja,

Noora

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *