Vanhenen ulkoa, en sisältä

Pari kuukautta sitten havahduin siihen, että peilikuva alkoi näyttää hämmentävän tutulta. Tai peili se ei ollut, olin kuvaamassa tarinaa Instagramiin. Kuva ei suinkaan ollut tuttu siksi, että olen tuijottanut näitä samoja kasvoja sieltä jo 30 vuotta. Havahduin silmäryppyihin ja suupieliä reunustaviin ruttuihin. Olivatko ne olleet jo pitkään siinä? Koska musta tuli näin vanha?

Aloin muistuttaa äitiäni, vaikka pienestä asti mua on aina sanottu isäni näköiseksi. Hassua, sillä muutamia vuosia sitten havahduin näkemään nämä samat piirteet 5 vuotta vanhemmassa siskossani.

En ikinä julkaissut tuota videota Instaan. Kuva jäi pyörimään mieleeni, mutten aavistanut monta kertaa tämän ajatuksen vielä keloissani kohtaisin.

Äitini on aina ollut nuorekkaan näköinen ja hyväkuntoinen nainen, en siis suinkaan kavahtanut mitään itsessäni näkemää hänen piirrettään. Havaintoni olivat salakavalasti ilmestyneet rypyt – nuo vanhenemisen merkit, joita en tuntenut henkisessä minässäni vielä lainkaan. Aloin katsella kriittisemmin myös kuntoani, notkeuttani (tai sen puutetta) kuin elämäntilannettanikin. Olisiko jo kiire vaikuttaa vanhenemisen mukana tuomiin tosiasioihin? Onko mitään enää tehtävissä?

Tuon päivän jälkeen olen tullut tietoiseksi ympärilläni varmasti jo pitkään velloneesta vanhenemisen haasteisiin liittyvästä keskustelusta. Hedelmällisyys laskee, nivelet vaativat voitelua, istuminen tappaa, aineenvaihdunta hidastuu. Paniikki, paniikki. Olisinko sittenkään erilainen ja selviäisin ilman näitä vaikutuksia vielä hetken?  Ja mitä voisin tehdä toisin nämä asiat tiedostettuani?

Päätin pitää kiinni jo lapsena tekemästäni päätöksestä olla koskaan aikuistumatta. Hassua, eikö? Eihän kukaan voi olla lapsi koko elämäänsä. On kuitenkin asioita, jotka haluan aina säilyttää mielessäni ja kehossani vanhenemisesta huolimatta.

Pukeutuminen

• Vannon rentouden ja mukavuuden nimiin. ”Sellanen street-henkinen, mut siisti”, kuvaili ystäväni taannoin tyyliäni, kun ihmettelin ääneen puolisoni taannoista kommenttia ”sun tyylisistä vaatteista”.

Työ

• En putoa kelkasta. Haluan päivittää osaamistani ja esimerkiksi teknologisia valmiuksiani aina.
• Haluan tehdä juttuja, joista nautin ja joissa näen työni jäljen. Enkä mitään vain rahasta.
• Säilytän leikin: haluan elää elämää, jossa arjen painoarvo on työtä suurempi. Tunnistaa liian kuormituksen ajoissa ja osata välillä löysäillä takapenkissä.

Liikunta

• Ei ole lajia, jota en voisi opetella, jos siitä kiinnostun. Ihminen ei ole koskaan liian vanha trampalle tai tanssitunnille. Myös kisaaminen uudessa lajissa voi olla mahdollista vielä viisikymppisenä (lue tositarina tästä). Vain venyttelyn ja lihashuollon merkitys kasvaa vanhetessa.
• En aio valittaa leikeistä lattian rajassa, ennen kun en oikeasti sinne pääse. Muistan jääneeni liian usein pienenä ilman leikkikaveria, kun äiti tai isä ei halunnut istua lattialle: ”Ei sieltä pääse enää ylös”. Höpö höpö.

Elämä

• Annan sen viedä. Esitän toiveeni universumille ja jään odottamaan. Tähän mennessä se on tarjoillut mulle upeita asioita, joten luotan tyystiin siihen, että näin on jatkossakin. 

Ja mitä tulee niihin ryppyihin: niissä näkyy ne kaikki elämän tähän astiset ilot, jotka on pidentäneet mun ikää jo kymmenillä vuosilla.

Noora