Villasukkia ja raskausuteluja

IMG_2744.JPG

Hurahdin tekemään villasukkia. Minä! Kaikista maailman ihmisistä. Muistan ala-asteen käsityötunneilta lähinnä vihaisen opettajan, joka kerran kutsui mua kansankiihottajaksi. Jep. Olin luokassa usein muiden viihdyttäjä, sillä käsityöt eivät oikein kiinnostaneet. Yritin, mutta kärsivällisyys ei millään riittänyt. Äiti ompeli mun tekeleisiin peukalot ja kantapäät. Muuten en olisi läpäissyt luokka-asteita.

En koskenut puikkoihin vuosiin. Muutama vuosi sitten jotain napsahti ja päädyin tekemään itselleni säärystimiä hyvin vuoksi. Säärystimet valmistuivat, sen jälkeen aloittamani lapanen jäi peukaloon ja purettiin lopulta kaapin siivouksen yhteydessä takaisin kerään.

Nuo kerät löysin taas paria vuotta myöhemmin ja aloin tekemään vauvan villasukkia, johon löysin ohjeen netistä. Mulla ei ole omaa vauvaa, eikä tietääkseni tulossakaan, vaikka yllättävän moni tätä epäili Instagram storyt nähtyään. Sai pohtimaan tuotakin asiaa: aika rohkeaa kysyä toiselta ”onko jotain kerrottavaa” vauvansukan perusteella? Tiedän tapauksia, joissa lasta ei toiveista huolimatta kuulu. Näissä reaktio kysymykseen voisi olla hieman erilainen kuin mulla, jolla noita suunnitelmia ei vielä ole ollut. Eiköhän jokainen jaa tiedon vauvasta, kun on sen aika.

Nyt ei ollut mitään jaettavaa. Sukat päätyivät ystävän huhtikuussa maailmaan tulevalle pikkuiselle.<3 

Epäilijöille selittelin lopulta sukkien kokoa Instagramissani. Faktahan oli, että tein vauvan sukat puhtaasta ilosta saada edes yhdet sukat kerran elämässäni loppuun. Kuluttaakseni yhden lankakerän niin, että se kuitenkin riittääisi. Ja vain tehdäkseni jotain, mihin ei liity puhelin (ohjeen stalkkailua lukuunottamatta). Aikaa offline. Aikaa sohvan nurkassa pitkästymättä. 

Sukkien jälkeen tein toisesta jämäkerästäkin vastaavat sukat. Nämä olivat jo hieman napakammat. Yllätyksekseni myöa rakas avokkini innostui tekeleistäni ja halusi oppia tekemään pari silmukkaa. Toistaiseksi ei kuitenkaan itse jäänyt puikkokoukkuun vaan tilasi multa omat villasukat. Itse sen sijaan jäin. Onnistumiset yrityksien palkintoina toivat tekemiseen lisää intoa ja yllätyin, miten selkäytimestä tuli mieleen väärät ja oikeat silmukat tuosta vain pitkästä tauosta huolimatta. Ohjeiden avulla opin hetkessä helmineuleen.

IMG_2739.JPG

Aloin fiilistellä mitä kaikkea voisi kutoa. Hassua, että historia on jättänyt mieleeni pelon tekeleiden jäämisestä kesken. On hirveä kynnys ostaa montaa kerää lankaa, kun miettii jatkuvasti koska innostus loppuu. Ehkä otan kuitenkin tuon riskin ja teen itselleni sen tuubihuivin. Isosiskoni lahjoitti mulle sellaisen muutama vuosi joululahjaksi. Itse tekemänsä. Hukkasin huivin viime vuonna luultavasti taksiin, oltuani siskon kanssa viihteellä. Harmitti ja harmittaa ihan vietävästi. Viimeksi viime viikolla kyynelehdin huivin perään, ymmärtäessäni siskon sen eteen tekemän duunin.

Sitten vielä viesti sulle, joka tuskalilet joka joulu paketista avautuvien käsityötekeleiden kanssa. Vasta tehtyäni itse noita vauvansukkia, aloin ymmärtää, miten suuri homma on ollut kaikissa niissä lapasissa ja sukissa, joita äitini ja mummoni ovat mulle syytäneet. Osan myin eteenpäin, koska en tarvinnut. Nyt alkoi kaduttaa. 

Tehkäämme siis sukkia niille, jotka niitä pyytävät tai tarvitsevat. Ja tehkäämme niitä silkasta ilosta ja rakkaudesta (vaikka kantapää pitäisikin tehdä viisi kertaa onnistuakseen). 

 

– Noora

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *