Lilyn toimituksen blogissa kyseltiin taannoin, saako juhlista kieltäytyä rahan takia. Asia nousi mieleeni, kun tuttavapiirissä keskusteltiin illanvietosta ja joku ehdotti ravintolakeikkaa. Sohviksen hyväosaisempina aikoina (lue: säännöllinen päivätyö) moiseen tulikin osallistuttua silloin tällöin. Noin kerran kuussa valittiin joku ei-niin-ökykallis, mutta kuitenkin fine dining -henkinen mesta, jossa syötiin yleensä menu, eli pari kolme ruokalajia viineineen ja kahveineen. Mukavahan sitä on tukea etenkin ei-ketjuuntunutta ravintolatoimintaa ja pienyrittäjiä, ja samalla viettää ihanaa aikaa ystävien kanssa, mutta tällaisen illan kustannukset kipuavat helposti 30-50+ euroon. Vastauksena Lilyn kysymykseen siis: Pakkohan se on kieltäytyä, kun rahaa ei yksinkertaisesti ole. Ei tässä, eikä ensi kuussa.
Vierailija jakoi Eliittikumppani-postauksen kommenteissa kokemuksensa siitä, kuinka tulotason erilaisuus voi lyödä kiilan lapsuudenystävien väliin. Miten toisen osapuolen varallisuuden kasvu voi muuttaa myös arvoja kovemmiksi, jolloin ystävä ei ehkä tunnukaan enää niin miellyttävältä seuralta. Kyseessä on psykologinen ilmiö, jota on tutkittukin. Tähän liittynee ihmisen taipumus järkeillä asiat siten, että välttyy kognitiiviselta dissonanssilta. Saan parempaa palkkaa kuin kollegani, koska olen lahjakkaampi/teen enemmän töitä. Olen työtön, koska minussa on jotain vikana, enkä edes ansaitse työpaikkaa.
Sohvasosialistin ystäväpiiriin on ammattialan valinnan myötä valikoitunut pääasiassa nk. vihervasemmistolaista kulttuurieliittiä, jolle ei ole ainakaan sosiaalisesti hyväksyttävää ilmiantaa myötätuntovajettaan. Tuloerot olivat toki havaittavissa jo opiskeluaikoina: köyhemmän perheen vesat pakersivat illat ja viikonloput töissä kustantaaksen opiskelijaboksinsa vuokran, kun taas varakkaammat pitivät kortteeria isotädin kakkosasunnossa ja lennähtivät pääsiäislomiksi Lontooseen. Opiskeluaika on kuitenkin sellaista, että on vielä normaalia ja hyväksyttävää olla pienituloinen. Sen sijaan aikuisilla alkaa olla aikuisten tulot ja varsinkin menot. Tunteehan sitä itsensä ulkopuoliseksi, kun ammatillisessa verkostoitumistapahtumassa skumppalasi kädessään nyökkäilee muiden keskustellulle omistuasunnoista ja sijoitusrahastoista. Ja illalla palaa omaan puolikkaaseensa vuokratusta kimppakämpästä.
Miltseri pohdiskeli Budjetilla-blogissaan suhteellista tai pikemminkin subjektiivista köyhyyttä eli sitä, miten syrjäytymisen tunne syntyy suhteessa lähiympäristöön. Tuloerot ovat yksi niistä asioista, jotka muuttavat ystävyyttä. Pelottaa, että kun joutuu usein kieltäytymään, niin eivät enää kyselekään mukaan. Toki elämäntilanteet eriävät ja erottavat muutenkin; sinkkua ei kutsuta pariskuntapäivällisille; mamma-arkea elävän ystävän kanssa ei ole muka enää mitään puhuttavaa.
Hyvät ystävät kuitenkin säilyvät, siihen haluaisin yhä uskoa. Ne, joiden kanssa ystävyys ei perustu olosuhteisiin, vaan sielujen sympatiaan. Mitä siis sanoa, kun ei ole varaa osallistua? Hei mulla ei ole just nyt rahaa, mutta mentäiskö kävelylle ja kahville? Tulisitko kylään, voitais juoda teetä tai kokkailla jotain? Katsotaanko joku dvd, vai mennäänkö elokuva-arkistoon? Oltaisko vain ja istuttais ja juteltais.
Olisiko lukijoilla vinkkejä edulliseen sosialisointiin, tai miten Te selviätte näistä tilanteista? Miltä tuntuu olla se pieni- tai suurituloisempi ystävä?
