Kaikkihan lähtee lapsuudesta tai ainakin lapsuus on iso osa meidän mielen ja itsetunnon kehittymisessä. Jokainen vanhempi yrittää varmasti tehdä aina parhaansa, mutta näin äitinä olen itsekin huomannut, että kun vaikka omat tunne-elämätaidot ovat heikot, niin miten niitä voi opettaa omalla lapselle? Miten opettaa lapselle, että on ihan ok itkeä, jos lapsi ei ikinä näe äidin itkevän?

Mä olen jotenkin lapsesta asti ollut tosi vahva tai ainakin koittanut olla. Siis tosi herkkä sisältä, mutta ulkoisesti näyttänyt vahvaa pintaa. Mua ei haittaa muiden puheet tai arvostelut, en tarvii muiden hyväksyntää, pärjään yksin, ei mua tarvii auttaa jne. Ulospäin olen aina näyttänyt hyvää mieltä ja positiivista asennetta, eikä se pelkkää valhetta ole ollut, usein näenkin asiat vähän vaaleanpunaisten lasien läpi. On pitänyt olla tosi huono päivä, että olen näyttänyt pahaa mieltä muille, edes omalle puolisolle.

Lapsena olen joutunut vähän kannattelemaan äitiänikin hänen ongelmissaan. Joutunut olemaan liian vahva liian aikaisin. En ole kokenut, että olisin ikinä saanut täyttä hyväksyntää äidiltäni, en ole osannut olla sellainen lapsi, mitä hän olisi halunnut. Hän on myös korostanut paljon omaa vaikeaa lapsuuttaan, sitä ettei hänen äitinsä häntä rakastanut ja kuinka hän ei kokenut olevansa tärkeä. Varmasti tuttu kuvio tietyn ikäluokan ihmisille.

Olin lapsena etenkin loma-aikoina paljon yksin tai yksin vanhempieni kanssa. Vietimme paljon aikaa kesämökillä ja melko runsas alkoholin käyttö kuului vanhempieni vapaa-aikaan. Opin jo lapsena turruttamaan pahan mielen herkkuihin, herkut ja kirjat olivat seuranani mökillä, kun vanhemmat joivat. Herkkuja oli, kun oli kivaa ja niitä oli, kun oli ikävää. Jos joskus myöhemmin hieman asiaa kritisoinkin, niin äitini aina puolusteli, että kyllä hänen pitää saada rentoutua. Mulle se aiheutti kuitenkin ongelmia oman ruokasuhteeni kanssa sekä muita pieniä ongelmia, mitkä pulpahtavat aina välillä pintaan ja näin myöhemmin asioita kelatessani olen tajunnut niiden johtuvan lapsuudesta ja nuoruudesta.

En vielä aikuisenakaan oikein osaa pyytää apua muilta, mielummin jätän asian kokonaan kesken, kun pyydän apua. Mulle ei ole yhtään todellista luottoystävää, jolle voisin puhua kaikista asioistani, edes puolisoni ei ole sellainen. Vaikeista asioista puhuminen on ollut mulle aina todella hankalaa, johtuen ehkä siitä, että lapsena niitä ei ole voinut tuoda esille ilman, että äitini ottaa niistä itseensä. Tämäkin on yksi syy siihen, miksi haluaisin nyt apua terapiasta, tiedostan etten voi loputtomasti vaan pitää asioita sisälläni, vaan mun on pakko jotenkin oppia purkamaan sitä mun kovalevyä ennen kuin se hajoaa ihan kokonaan.

-S-