Sopivasti itsekkään äidin päiväkirja

29.11.2018 maiju p.

Kuulumisia

Melkein kuukausi on taas vierähtänyt viimeisimmästä postauksesta.

Tämän hetken kuulumisia:
– Aloitin mielialalääkkeen uudelleen.
– Mieliala on pysynyt lääkkeen turvin hyvänä ja voin pääasiassa todella hyvin.
– Olen aloittanut jouluaskartelut.
– Tilasin erilaisia leivontatarvikkeita netistä ja nyt innolla odotan niiden saapumista.
– Olen hämilläni siitä, miten vähän aikaa jouluun enää on, mutta silti ei ole yhtään jouluinen fiilis..!
– Harkitsen opiskelemaan lähtöä jossain vaiheessa, kun keksin mitä haluaisin tehdä.
– Aloitin Maikki Marjaniemen nettivalmennuksen.

Kyllä. Mielialalääke on löytänyt tiensä takaisin päivittäiseen elämääni. Ehkä sekin oli syy pitkään kirjoitustaukooni.. Jotenkin ”hävetti” tulla tunnustamaan, että kylläpä kyllä, lääke piti aloittaa uudelleen, koska hehkutin miten pärjäsin ilman sitä. Tosin, olen ajatellut asian niin, että tällä hetkellä en jaksa mitään älytöntä mielialan heittelyä, varsinkin kun olo on ollut niin tasainen lääkkeen aikana. Eikä se muille tavallaan kuulukaan, milloin minä tarvitsen jotain lääkettä ja milloin en. Päätin aloittaa lääkkeen uudelleen, sillä mieliala oli vähän outo. Tavallaan voin ihan hyvin jne., mutta silti oli joku pieni alakulo ja aloitekyvyttömyys taustalla koko ajan ja ahdisti paljon herkemmin.

Pari viikkoa lääkkeen lopetuksen jälkeenhän minulla oli aika tavallinen olo. Mutta ei kuitenkaan niiiiin hyvä kuin se on ollut parhaimmillaan. Ehkä innostuin liian ajoissa siitä, että olo päiväksi-pariksi koheni, kun se oli ollut huonompi heti lääkkeen lopetuksen jälkeen ja kontrasti olojen välillä oli niin suuri. Silti olo ei vastannut toiveitani noin kuukauden lääkkeettömyyden jälkeen ja päätin, että aloitan lääkkeen nyt uudelleen ja menen ainakin koko pimeän jakson sen kanssa ja katson joskus, ehkä ensi kesänä, ehkä vasta vuoden päästä keväällä, että mitä teen tämän asian kanssa. Alan myös pikkuhiljaa hyväksymään ajatusta, että jos minun on syötävä yksi pieni pilleri joka päivä koko loppuelämäni ajan voidakseni loistavasti, niin se on pieni vaiva. Annos on kuitenkin pieni ja se riittää tällä hetkellä aivan mainiosti.

Mutta en vielä ole heittänyt kirvestä kaivoon, ettenkö voisi ikinä pärjätä ilman lääkettä. Katsotaan nyt, kun aikaa menee eteenpäin. Tällä hetkellä voin siis kuitenkin oikein hyvin.

Olen aloittanut nyt joulukorttiaskartelut. Ensin mietin, että ei huvita yhtään tehdä mitään joulujuttuja, mutta tunnen itseäni sen verran, että sitten kun on jo kiire ja suunnilleen huomenna joulukortit pitäisi laittaa postiin, alan katua päätöstäni olla lähettämättä mitään joulukortteja. Joten eilen tein jo muutamia kortteja ja teen niitä iltaisin muutamia lisää aina kun aikaa on. Ostin viime vuonna Sinooperista joulualesta ihania ääriviivatarroja ja onhan tässä vuosien kuluessa muutamia (krrööhhöömmm, lue: miljoonia) askarteluatarvikkeita tuonne kaappiin kertynyt. Yksi asia mistä vielä haaveilen on embossaukseen tarkoitettu kuumailmapuhallin. Minulla on jo yhtä embossaus-jauhetta olemassa ja olen kerran sitä kokeillut ja kuumentanut sitä silitysraudan lämmöllä, mutta se oli minun mieleeni liian työlästä ja hankalaa. Ehkäpä joulupukki tuo minulle kuumailmapuhaltimen jos olen loppuvuoden oikein kiltisti. 🙂

Toinen intohimoni, joka liittyy käsillä tekemiseen on leipominen ja koristelujen näprääminen. Tyttäremme täyttää joulukuussa 6 vuotta ja hän toivoi sateenkaari/yksisarviskakkua synttäreille, joten olen väkerrellyt jo valmiiksi yksisarviskoristetta sekä sateenkaaren, että ne ehtivät kuivahtaa ennenkuin en päätyvät kakun päälle.

Tässä on pientä esimakua koristeista, mutta lopullisen lopputuloksen näette kunhan kakku on valmis! 😉

Olen pohdiskellut uusia uravaihtoehtoja. Tykkään nykyisestä toimistotyöstäni ja koen olevani siinä hyvä, mutta se ei vastaa täysin niitä ajatuksia, mitä minulla on unelmatyöstä. Olen ollut samassa työpaikassa ensi tammikuussa 5 vuotta ja nyt koen, että kohta on aika keksiä jotain muuta. Olenhan vielä nuori ja nyt on vielä aikaa toteuttaa uraunelmia. Kunhan nyt pääsen lopulliseen päätökseen mitä haluaisin tehdä.

Olen miettinyt mm.
– leipuri-kondiittorin opintoja
– vaatetusalaa
– eläintenhoitajan opintoja
– psykologian opintoja

Tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä on leipuri-kondiittorin opinnot ja ehkä tulevaisuudessa oman yrityksen perustaminen, mutta katson nyt vielä vähän aikaa mihin mieli muuttuu vai muuttuuko mihinkään ja mahdollisesti löydän itseni ensi vuonna tai 2 vuoden päästä koulun penkiltä. We’ll see. 🙂

Ja tosiaan! Aloitin Maikki Marjaniemen nettivalmennuksen ja olen ollut toooodella tyytyväinen.

Hyvinvointi Mieli DIY Ajattelin tänään

1.11.2018 maiju p.

Älä tule paha tyttö tule hyvä tyttö

Noniin, nyt pitkästä aikaa pääsin taas koneen ääreen! Olin viime viikon lomalla ja keskityin vain ja ainoastaan lomailuun. Vietin lasten kanssa mukavia päiviä ja loppuviikosta reissasimme miehen kanssa ihan KAHDESTAAN! Ihanaaaa!

Olen itsetutkiskelun ja masennuksesta parantumisen matkallani pohtinut paljon niitä asioita mitkä ovat vaikuttaneet oman masennukseni syntyyn. Yksi ja ehkäpä suurin niistä on liika kiltteys. Muiden miellyttäminen oman itsensä kustannuksella. ”Jees jees, kaikki käy.” ”Päätä sinä.” ”Ihan sama”. Joskus on ihan ok, että ei ole mielipidettä eikä aina tarvitsekaan olla, mutta jos jatkuva toisten tahtoon taipuminen tai oman mielipiteen sanomisen vaikeus alkaa ahdistaa, niin silloin ei olla enää turvallisella tiellä.

Suomessa tuntuu olevan jonkinlainen ”kiltteyden kulttuuri”. Ensinnäkin tyttöjä ja poikia kasvatetaan tiettyyn muottiin. Pojat saavat temmeltää ja ”pojat on aina poikia”, mutta tyttöjen kuuluu istua hiljaa ja nätisti, ei saa riehua tai huutaa. Tai ainakin silloin oli näin, kun itse olin lapsi ja koulussa. Yritän kaikin mahdollisin tavoin olla asettamatta omia lapsiani (tyttö ja poika) minkäänlaisiin muotteihin, vaikka joskus nämä ympäristön asettamat muotit hiipivät vaivihkaa kasvatukseen.

Minua piinasi pitkään ajatus, että vaikka minulla olisi sisällä minkälaisia negatiivisia tunteita tahansa, niin niitä ei missään nimessä ole sopiva näyttää ulkopuolisille. Sehän on noloa.. Suomessa on vanhoja sananlaskuja, jotka ovat kannustaneet ja rohkaisseet ihmisiä siihen, että ei puhuta asioista, ei iloita ”turhaan” (voiko turhaan edes iloita??). Vaatimattomuus kaunistaa. Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa. Itku pitkästä ilosta. Kellä onni on, se onnen kätkeköön. Ja kaiken muunkin. Minä olen kasvanut perheessä, jossa asioista ei niinkään puhuttu. Tai puhuttiin me jostain, mutta ei niistä oikeista, tärkeistä syvällisistä asioista. Tunteista, ajatuksista. Mentiin vaan päivästä toiseen ja olla möllötettiin, yritettiin selvitä. Puhuminen kävi yhä vaikeammaksi ja tilanteissa, joissa suu olisi pitänyt avata, se olikin mahdottoman vaikeaa. Lähestulkoon ylitsepääsemätöntä.

Kiltin tytön temperamenttikin edesauttoi liiallista kiltteyttä ja masennuksen syntyä. Oli raastavaa pitää sisällään kaikkia niitä ajatuksia, tunteita, mielipiteitä mitä minulla oli. En kuitenkaan osannut puhua niistä. Pelkäsin, että joku kuitenkin pahoittaa mielensä, jos sanon näin. Minulla oli nuoruudessa vain huonoja kokemuksia kavereiden kanssa siitä, että kun näytät esim. negatiiviset tunteesi, niin siitä sinua rangaistaan. Kun liika kiltteys ja asioiden patoaminen jatkui tarpeeksi kauan, niin huomasin, että kun minulta kysyttiin jotain, niin minulla ei ollutkaan enää mitään mielipiteitä. En tiennyt mitä halusin tai kuka olin. Tunsin itseni vain pelkäksi kynnysmatoksi. Ja jos joskus sain sanottua, että ”minä haluaisin ehkä kenties tavallaan tehdä tällä tavalla”, niin minut oli helppo käännyttää, koska en ollut täysin varma omasta itsestäni ja haluistani ja tottakai halusin vain miellyttää muita, etten tulisi hylätyksi. Ajattelin, että niin täytyy tehdä. On oltava muille kiltti, jotta voi olla jotakin.

Unohdin kuitenkin muiden miellyttämisen ja heille kilttinä olemisen ohella olla kiltti itselleni. Arvostaa itseäni, rakastaa itseäni. Olin kuin tyhjä kuori, joka meni virran mukana. Ahdistus kasvoi päivä päivältä ja vuosi vuodelta. Välillä räjähtelin miehelleni mitättömistä pikkuasioista, kun en enää jaksanut nöyristellä, mutta en tiennyt minkälainen reaktio mihinkin asiaan on ”sopiva”. Enhän ollut milloinkaan oikein harjoitellut kunnolla sitä, miten seisotaan omien mielipiteiden ja ajatusten takana, eikä hätkähdetä siitä, jos muut eivät pidäkään niistä. Tuntui pitkään, että muut ihmiset ohjailivat elämääni ja minä annoin sen tapahtua, koska en uskaltanut pistää vastaan. Mieheni oli kuitenkin turvallinen ”kohde” näille räjähdyksille, sillä tiesin, että hän ei hylkää.

”Entäs jos he alkavat vihata minua ja hylkäävät minut. Sitten olen ihan yksin eikä minulla ole ketään”. Näin ajattelin monesti, kun mietin omaa miellyttämisen tarvettani ja kiltteyttä. Välillä minusta tuntui, että maailman pitäisi muuttua, koska kaikki muut käyttäytyvät törkeästi ja typerästi minua kohtaan ja pitivät minua kynnysmattonaan. Terapian myötä kuitenkin ymmärsin, että jos ihminen on tasapainoinen, itsevarma ja tekee hyvällä mielellä asioita, ottaa toiset ihmiset huomioon lyttäämättä itseään, niin sillä ei ole väliä mitä muut ajattelevat minusta.

Tällä hetkellä voin kuitenkin ilokseni todeta, että en nykyään arkielämässä juurikaan mieti, mitä muut minusta ajattelevat. Olen hyväksynyt sen, että minä olen tällainen, minulla on tietynlainen ulkonäkö ja luonne, tietynlaiset luonteenpiirteet ja temperamentti, kiinnostuksenkohteet ja tarpeet.

Minusta tärkeintä ei ole se, mitä muut sinusta ajattelevat, vaan se mitä ajattelet itsestäsi. Hyväksytkö itsesi juuri tuollaisena vai puhutko itsellesi rumasti ja väheksyvästi? Miksi tekisit niin, jos et tekisi niin muillekaan?

Ihanaa ja itsensä arvostamisen täyteistä loppuviikkoa kaikille! <3

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään