Aikuisten hiekkalaatikolla

Olen kasvanut kateelliseksi kusipääksi. Perheessäni ja suvussani on ollut aivan tavallista, että toisia saa hiljaisesti halveksua parempiosaisuudesta. Tämä parempiosaisuus on yleensä liittynyt varallisuuteen muodossa tai toisessa. Kukkeimmillaan on ollut kateus suvun jäsenten välillä.

”Se pääsi lukioon vuonna viiskytkuus, kun minun piti auttaa keittiötöissä.”

”No onpas tuo teidän uusi auto varmaan maksanut maltaita.”

”Jaa tää on se sun uusi asunto. Tänne olikin vaikea löytää perille.”

Isäni inhosi yksityisyrittäjiä, lääkäreitä, lakimiehiä ja kaikkia muita ammatteja. Tai oikeastaan työssäkäyviä, koska oli itse työtön 90-luvun laman keskellä. Lähti mielenosoituksellisesti pois ruokapöydästä, jos tuli puheeksi edes äidin työ.

Äiti halveksi toisten lasten tavarapaljoutta: ”Ei meidän perheellä ole varaa tuollaisiin leluihin, mutta huonoksi se lapselle on, jos on liikaa leluja.”

Me olimme kaiketi kovin huono-osaisia, vaikka perheessämme oli lainaton omakotitalo, auto ja korkeakoulutetut vanhemmat, joista ainakin yhdellä oli vakituinen virka. Molemmat vanhempani olivat sen sijaan köyhistä perheistä, joissa asiat olivat toisin. Äidin kodista puuttui sisävessa ja isä joutui omassa kodissaan taistelemaan äidinrakkaudesta ja isän hyväksynnästä. Huonommin asiat olivat vielä heitä edeltävällä sukupolvella, mistä voisinkin siirtyä suomalaisen väestön sukupolvien yli siirtyvään traumatisoitumiseen. Mutta en siirry vaan keskityn pohtimaan omaa kateuttani ja kateutta ilmiönä.

1340131193318_3484458.png

Kateus on kauhean ruma piirre ihmisessä. Moni jää vaille jotain, mutta sitä ei ole suotavaa ilmaista. Kunnon diplomaatti saa sen muotoiltua niin, että ottaa vastuun omasta elämäntilanteestaan ja kertoo jo käsitelleensä oman vaille jäämisen kokemuksensa. Esimerkiksi näin: ”Kyllähän minäkin olisin halunnut nuoruudessani matkustella vähän enemmän, mutta elämä antoi minulle jo varhain nämä lapset, joiden kautta olen oppinut arvostamaan toisenlaisia asioita.” Onhan tuo tietysti todella kypsää ja mallikasta, mutta harva sitä oikeasti niin ajattelee. Ehkä vanhana ja viisaana sitten (sitäkään ei kyllä tapahtunut meidän suvussa).

Minä havahduin katselemaan työkavereitani eräänä päivänä, ja huomasin heidän kaikkien olevan naimisissa ja lastensa biologisia vanhempia. Yksi oli uutta taloa ostamassa, toinen odotti kolmatta lastaan, kolmas kertoi tarinoita ulkomailla vietetyistä vuosistaan. He ovat kaikki oikein mukavia ihmisiä, joiden kanssa on helppo jutella ja tulla toimeen. He eivät ole ilkeitä, eivätkä yritä pröystäillä tai todistella omaa arvoaan. Silti minun päässäni tapahtuu ajatuskulku, joka menee näin:

Minäkin olisin voinut, saatana.
Miksi minun piti tyytyä tällaiseen kohtaloon?
Miksen vaan mennyt ja tehnyt?
Miksi noi saa kaiken kivan?
Miksi noilla on niin paljon rahaa?
Miksi kaikki meni mun kohdalla pieleen?
Miksi tuo on vielä niin kauniskin?
Olisi edes tyhmä tai ilkeä ihminen, perkele.

Minä hakkaan päätäni seinään samojen ongelmieni kanssa joka päivä. Minun elämäni ei etene mihinkään. Se on aina edennyt todella hitaasti ja takkuisasti. Miksen voisi olla edes iloinen toisten ihmisten puolesta niin kuin jotkut väittävät olevansa? Olen marttyyri, jolle on tehty niin paljon pahaa, että täytyy inhota muita, kun oma alemmuudentunne on niin suuri. Olen rumalla tavalla täynnä kiukkua niitä kohtaan, jotka ovat saaneet kaiken sen, mistä itse unelmoin.

Yhä enemmän kuitenkin huomaan, että näillä ulkoisesti pärjäävillä ihmisillä voi olla todella suuria vaikeuksia. Kun mietitään huonosti pärjäävän ihmisen stereotyyppiä, itselleni tulee ensimmäisenä mieleen laitapuolen kulkija, joka on tippunut työelämästä ja menee vähän päihteisiin päin ja/tai on vähän muita tyhmempi jo oletusarvoisesti. Se vaan ei kerro mitään siitä, miltä siitä ihmisestä tuntuu. Sitä oletetaan, että esimerkiksi työttömän yh-äidin elämä on ihan perseestä, mutta ei se välttämättä ihan niin mene. Samoin oletan itse raskaana olevan työkaverini olevan kovin onnellinen, mutta en minä hänenkään sydämeensä näe. Vähän naiivia kategorisointia, myönnän, mutta piilotettu tuska on kaikista kipeintä sorttia.

Mitä jos niillä onnellisen näköisillä, fiksuilla ja menestyvillä ihmisillä on heilläkin asioita, joita ei kukaan näe? Mitä jos he(kin) ovat kokeneet jotain niin raskasta, että se on jättänyt jälkensä heidän henkiseen pääomaansa? Mitä jos se ulkomaanmatka, perheenlisäys tai omakotitalo ei merkitse heille samaa kuin minulle? En minä pahimmasta päästä muiden silmissä ole itsekään. Minä koen itseni jonkinlaiseksi huijariksi siihen nähden, että olen korkeasti koulutettu, keskituloinen, kaunis ja älykäs parisuhteessa elävä nainen. Oikeastihan olen usein hyvin tiukoilla henkisesti. Koen jatkuvasti olevani liian suurissa saappaissa ja pelkään, että se paljastuu. En meinaa jaksaa, ja parisuhdekin rakoilee liitoksistaan. Harva sitä minusta näkee, että välillä toivon, ettei minua olisi koskaan ollutkaan.

Toivoin nuorempana, että onni jakautuisi loppupeleissä tasan. Että nallekarkkeja ripoteltaisiin elämän aikana epätasaiseen tahtiin, mutta niiden määrä olisi kuitenkin kaikilla sama. Eihän se tietenkään niin mene, ei lähellekään. Mutta mitä itselleen sitten pitäisi sanoa, kun toiset saavat sen, mitä sinä itse toivoisit koko sydämestäsi? Silloin aletaan ituhippeillä, ruvetaan sijaisvanhemmiksi tai mennään Afrikkaan hyväntekeväisyystyöhön. Hyvitetään maailmalle ja itselle se, miten rumia ajatuksia ajatteli jäätyään alakynteen. Tai ruvetaan ryyppäämään. Kun ei kyetä kohtaamaan omaa vajavaisuutta tai menetettyjä mahdollisuuksia. Joku oikein paskiainen voisi tähän sanoa, että jokainen oman onnensa seppä. Juu juu.

Kommentit (3)
  1. Heh. Minä: hyväpalkkaisessa vakiduunissa, naimisissa kohta vuosikymmenen, aviomies myös hyväpalkkaisessa duunissa. Kaksi autoa, iso omakotitalo isolla pihalla, kesämökki meren rannalla, kaksi kertaa vuodessa (ulkomaille) lomalle.  

    Suhteemme päällisin puolin erinomainen – olemme lähes jatkuvasti yhdessä ja tyyliin toistemme parhaat kaverit; sama arvomaailma, sama sairas huumorintaju, sama musiikkimaku. Emme riitele juuri koskaan. 

    Varmasti monikin ajattelee, että nuo ovat täydellinen pari, ja saaneet kaiken haluamansa.

    Jep, eipä arvaisi kukaan päältä päin, että olemme viimeksi olleet intiimisti viime vuoden lokakuussa (ja että intiimielämä on ollut yhtä olematonta jo vuosia), ja että minulla on tästä johtuen takanani jo liuta rakastajia, ja kierroksessa nytkin yksi. Joka on minua 10 vuotta nuorempi. 

    1. Miksi jäät siihen avioliittoon? Kuulostaa kovin ahdistavalta koko kuvio. Anteeksi, että nyt näin sanon, mutten voi ihmettelemättäkään olla.

      1. Koska siitä puuttuu vain seksi… 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *