Ei lentele raketit enää

Muistakaahan kaikki, että rakkauden huuma ei kestä ikuisesti. Lopulta vastaan tulee suhteen vakiintumisvaihe, jossa kumpikin puoliso löytää itsenäisyytensä jaetussa arjessa blaa blaa blaa. Vittu joo joo. Mies pahoitti taannoin mielensä siitä, että rakentelin romanttisia skenaarioita väkinäisesti. Olin päättänyt yllättää hänen romanttisella eleellä, johon liittyi muistoja suhteemme alkuajoilta. Whitney Houstonia taustamusiikkina ja niin edespäin. Ei tykännyt. Yritin kuulemma tunkea miestä väkisin johonkin valmiiksi käsikirjoitettuun tilanteeseen.

Miten siihen pitäisi suhtautua, kun törmää seinään omien romanttisten tarpeidensa kanssa? Mitä tehdä, kun kumppanin huuma laantuu nopeammin kuin oma?

Alkuhuumamme todella oli yhtä tykitystä. Mentiin sata lasissa kuin idiootit ja lauottiin rakkaudentunnustuksia liiankin aikaisessa vaiheessa. Oli ihan mielettömän söpöä, kun toinen teki raparperikiisseliä (vautsi, en oo ikinä tajunnut, että sen voi tehdä tolleenkin omg!) tai pieraisi (vähänkö ollaan läheisii, tulee ihan tippa linssiin!). Lähdettiin spontaanisti minne vaan ja aina se tuli töistä suoraan hakemaan mua. Miehen lapsetkin olivat joka tilanteessa tosi ihania ja suloisia pikku enkeleitä. Siihen aikaan minä puskin gradua kuin kone rakkaushormonien voimalla. Elämäni oli vihdoin kunnossa ja selviäisin jokaisesta uudesta haasteesta. Kantava voima oli rakkaus: kiehnääminen, sunnuntaibrunssi makuuhuoneen lattialla, loputtomat pusut ja se ihana hymy, jonka häneltä sain.

pair-539476_640.jpg

Tuli se arkikin sieltä nopeammin kuin osasin odottaa. Olimme vakiintuneet ja sitoutuneet, mutta en tiennyt, että kaikki se hempeily loppuisi niin pian. Mies hukkui työmurheisiin ja höpönassutteli vähemmän. Hellyyttä kyllä oli (ja on) edelleen. Hyviä, läheisiä hetkiä on niin paljon, että ne kantavat yli huonompien. Silti minä kaipaan sitä ylimääräistä askelta, joka otetaan rakkauden vaalimikseksi. Että viedään toinen syömään, ostetaan joskus kukkia tai katsellaan yhteisiä valokuvia. Muistellaan hyviä ja ihkuillaan uusia.

Olen varmaan liiankin läheisyydennälkäinen, mutta haluan suhteen, jossa nähdään vaivaa. Ei kaikki saa päättyä siihen, että perustetaan yhteinen koti ja sen jälkeen ei tarvitse olla niin kauhean parisuhdekeskeinen. Arki tulee ihmisten väliin joka tapauksessa. Uusperheessä lapset vievät puolet mahdollisesta parisuhdeajasta, jolloin kahdenkeskisen ajan vaalimisen tulisi olla vielä korkeampi prioriteetti. Pitää muistaa huomioida ne lauantaipäivät, jolloin ollaan kahdestaan. Minä odotan niiltä kauhean paljon kaikkea hyvää ja yhteistä. Korkeat odotukseni tosin johtavat usein siihen, että kyseiset lauantaipäivät kuluvat riidellessä – läheisyyttä toki sekin.

Uusperhe ei voi hyvin, jos aikuisten parisuhdetta johtavat pelkät arkiaikuiset. Mieheni on arkiaikuisena työkeskeinen, tietokonekeskeinen ja omissa maailmoissaan. Minä keskityn arkiaikuisen roolissa valittamaan kotitöistä ja kertomaan, kuinka suuren osan minä olen niistä tehnyt. Kaikki ovat väsyneitä ja kiukkuisia. Ilon hetkiä on vähän eikä töistä tultua jaksa enää mitään, kun kaikki hoitamattomat asiat painavat päälle. Sitten pitää päästä aikaisin nukkumaan, ettei tarvitse seuraavana aamuna herätä ihan niin kiukkuisena kuin tänään. Illan päätteeksi ei jakseta hässiä eikä aamulla ehdi.

Älkää ymmärtäkö väärin. Arki on parhaimmillaan romanttista jo itsessään silloin, kun tehdään vaikka yhdessä ruokaa tai katsotaan sohvalla samaan aikaan eri ohjelmia (toinen tabletilla ja toinen telkkarista). Muistan, kuinka joskus kerman hakeminen kaupasta ei meinannut onnistua, kun siitä saatiin väännettyä niin hauska kaksimielinen ja seksikäs juttu. Mielelläni korostaisin niitä arjen ihania asioita ja toisaalta eläisin hempeitä muistoja uudelleen, vaikkakin vähän väkisin rakennettuna. Haluaisin kirjoitella miehelleni rakkauskirjeitä ja tehdä vaikka tällaisia. Mutta mies varmaan sanoisi siihen jotain sarkastista, ja minä pahoittaisin mieleni.

Jos me emme saa aikaiseksi romanttisia ulkomaanmatkoja tai kynttiläillallisia, haluaisin edes hetkeksi käpertyä syliin ällöttävän romanttista musiikkia kuunnellen. Pari vuotta sitten se olisi ollut miehen mielestä aivan ihanaa. Nyt se oli väkinäistä.

crying-729439_640.jpg

Kommentit (2)
  1. Täytyy sanoa, että harvoin tulee vastaan blogia, jossa käsitellään JUST mun ajatuksia niin hyvin kuin sä viimeisen parin postauksen aikana (miinus uusperhe ja lapset). Joten pakko taas kommentoida 🙂

    En oo ehtinyt niin hyvin blogiasi ruotia, että tietäisin kauan ootte miehesi kanssa seukkaillut? Mutta muistan, kun oma poikkis kävi jossain siinä alkuhuuman laannuttua vastaavan uhmaiän läpi. Että kaikki ”väkinäinen, teennäinen romanttisuus” herätti siinä jonkun ihmeen kiukkuisen vastareaktion. En tiedä mitä tapahtui, mutta pikkuhiljaa se kuitenkin tottui myös arjen romantiikkaan ja sieltä alkoi puskea tarujen prinssin elkeitä säännöllisin väliajoin. Mitään kiukuttelua asian tiimoilta ei oo näkynyt eikä kuulunut enää piiiitkään aikaan.

    Eli ehkä sunkin toinen puolisko tottuu pikkuhiljaa ajatukseen siitä, että elämä nyt vaan on sun kanssa pysyvästi ainakin haalean pinkkiä 😉

    1. Kiitos kommentista! Tiedän, että näitä romantiikasta kiukuttelevia miehiä on jonkin verran (kuulemma etenkin Suomessa), mutta on kovin lohdullista, jos kiukku voi esiintyä myös ohimenevän uhmaiän muodossa.

      Olemme olleet yhdessä reilut pari vuotta, ja se on ollut melkoista vuoristorataa. Meillä on rakkauden ja ihanuuden lisäksi kovin riitaisa historia, mikä sekin osaltaan (ymmärrettävästi) viilentää tunteita. Minä varmaan pyrin kovasti kompensoimaan vaikeita aikoja puskemalla romantiikkaa vähän väkisinkin.

      Romanttisempia aikoja odotellessa 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *