Hei lapsuudenystävä, mulla on sua ikävä

human-770660_640_0.jpg

Kaveri = Ihminen, joka on kiva. Kaverin kanssa tehdään satunnaisesti juttuja yhdessä. Kaverin kanssa käydään tyypillisesti kahvilla, syömässä tai yhdellä. Kaverille voi kertoa uudesta poikaystävästä ja hyvistä leffoista. Kaverille ei voi yleensä kertoa, että on edellisenä yönä itkenyt yhteen asti. Kaverin kanssa puhelinta käytetään pääasiassa tapaamisten sopimiseen, puhelujen kesto keskimäärin viisi minuuttia. Kaveri ei yleensä käy kylässä eikä kaverin luona yleensä käydä kylässä. Poikkeuksena hyvissä ajoin sovitut vierailut, joita varten on siivottu.

Ystävä = Ihminen, joka tajuaa. Ystävää tavataan säännöllisesti. Tapaamisia ei tarvitse olla usein, mutta oletuksena on tapaamisten toistuvuus. Ystävän kanssa voi puhua puhelimessa yli kymmenen minuuttia, joskus tunninkin. Ystävälle voi kertoa, että vaikeaa on sekä kotona että töissä. Ystävälle voi kuvata vaikeudet yksityiskohtaisesti ja kertoa luottamuksella tärkeisiin ihmissuhteisiin liittyvistä ongelmista. Ystävän voi kutsua käymään, vaikka tiskialtaan pesemättömillä astioilla olisi jo henkilötunnukset. Tosiystävä katsoo niitä, sanoo hyi vittu ja kysyy, haluanko hänen tiskaavan ne.

~.~.~

Minulla on aina ollut kovin vähän kavereita. Olen aina tykännyt tehdä juttuja yksin, ja random-kaverin läsnäolo on ollut lähinnä häiritsevää. Kavereiden sijaan minulla on ollut yleensä yksi tai kaksi ystävää, joiden kanssa olen jakanut ajatuksia ja kokenut olevani samalla aaltopituudella. Ystävien kanssa on ollut kiva tehdä kaikenlaista, mutta yhteinen tekeminen ei ole koskaan ollut pääasia. Mitä aikuisemmaksi tulen, sitä hämärämmäksi käsitykseni ystävyydestä kuitenkin muuttuu. Aikuisten ystävyyssuhteet ovat mielestäni kummallisia.

Minulle on tullut sellainen kuva, että aikuisuudessa ystävyyssuhteet muuttuvat luonnostaan etäisemmiksi. Lapsuudenystävistä etäännytään muuttuvien elämäntilanteiden vuoksi. Elämä kuljettaa ystävyksiä eri suuntiin eikä  yhdistäviä tekijöitä ole enää niin runsaasti. Ihmiset pariutuvat ja perustavat perheitä. Parisuhde tai perhe yleensä täyttää tarpeen olla tunnetasolla lähellä toista ihmistä, eikä samaa läheisyyttä enää haeta ystäviltä. Lapsuuden ”voiksä olla mun kaa” muuttuu kolme viikkoa etukäteen järjestetyksi viini-illaksi tai jollain muulla verukkeella järjestetylle tapaamiselle, joka on aikataulutettu niin, ettei se häiritse muuta elämää. En oleta, että se tuollaista kaikilla olisi, mutta näin se omassa elämässäni näyttäytyy. Se on kauhean surullista.

pinky-swear-329329_640.jpg

Minun elämässäni on kaveri, joka on joskus ollut bestis. Ystävystyimme kolmannella luokalla, ja meistä tuli erottamattomat. Ikä ja elämäntilanteet muuttuivat ja välillä olimme etäisempiä. Ystävyys kuitenkin kantoi ja taas lähennyimme uudestaan. Vielä nuorina aikuisina vietimme iltoja kahdestaan pitkälle yöhön toistemme kodeissa. Joskus jäätiin yöksikin, kun omassa kodissa ei ollut ketään odottamassa. Pelattiin, katsottiin leffoja ja syötiin. Jutellessamme toinen tajusi puolesta sanasta, mitä tarkoitin. Kerrottiin noloja vitsejä, ja toinen nauroi lähinnä toisen väsyneelle mielelle, koska vitsi itsessään oli niin huono. Ostettiin merkityksellisiä synttärilahjoja ja jouluna tavattiin lapsuudenkodeissamme (jotka edelleen sijaitsevat melkein toistensa naapurissa). Tiesin, että ystävä todella tajusi mua ja mun elämää.

En oikein tiedä, mitä meille tapahtui. Ehkä se oli se yksi iso riita, mikä kaiken lopulta muutti. Tai sitten alkoi tulla niitä elämäntilanteita, joihin ei enää osattu samaistua. Toisella oli ehkä vaikeaa sellaisella tavalla, jota ei voinut toinen ymmärtää. Toinen siirtyi työelämään, kun toinen oli vielä opiskelija. Toisen elämään ilmestyi yhtäkkiä mies, kaksi lasta ja auto. Toinen ehkä löysi itsensä ja ymmärsi haluavansa erityyppisiä ystäviä. Jotain sinnepäin. Joka tapauksessa mikään ei ollut enää kuin ennen.

Meni ensin puoli vuotta ilman yhteyksiä. Sitten käytiin pari kertaa jossain syömässä. Sitten taas yhteydet katkesivat kummankin osapuolen toimesta vuodeksi. Ei edes soiteltu. Nykyään on taas vähän jotain viritelmiä. Käydään taas kahvilla ja syömässä niin kuin kaverit. Puhutaan kyllä asiaa ja syvällisiäkin, kun tavataan, mutta lähelle ei enää pääse. Olen itse yrittänyt kutsua kyläänkin (mies ja lapset on kyllä kotona, mutta ei kai se haittaa?). Ajatus on ystävän sanoin kuulostanut kivalta, mutta me molemmat tiedämme, ettei niin tule tapahtumaan. Jotain niin perustavanlaatuista on tapahtunut, ettei enää voi edes soitella. Jos ehdotetaan yhteistä tapaamista, se tehdään tekstiviestillä, kuten vieraampienkin ihmisten kanssa. Toisaalta ei uskalleta kohdata toista puhelimessa, toisaalta annetaan toiselle tilaa muotoilla huolellisesti korrekti vastaus ehdotukseen.

Mä haluaisin vaan sanoa: ”Ystävä, mulla on ikävä sua. Voitaisko olla taas niin kuin ennenkin? Voitaisko mennä Filmtowniin tappelemaan siitä, mikä leffa vuokrataan? Tehdääks taas makaronilaatikkoa yhdessä? Voisitko taas nauraa mun tyhmille vitseille ja vaahdota siitä, mikä sua vituttaa?

Mutta ei se olisi sama.

Kommentit (1)
  1. Tää oli aivan ihanasti kirjoitettu. Kyyneleet nousi silmiin, niin vahvasti pystyn samaistumaan noihin fiiliksiin .

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *