Ilman lasta en ole mitään

rsz_48urc0m7y2_0.jpg

Minua on aina ajanut tarve tulla äidiksi. En usko äitiyden olevan helppo tehtävä. Epäilen kykyjäni asettua tasapainoisesti äidin rooliin, mutta se on silti minussa vallitseva perustarve, joka on vahvistunut vuosi vuodelta. Olen parin vuoden päästä kolmekymmentä, ja biologinen munakello alkaa lähestyä nollaa mielessäni. Kohta kuluu priiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii.

On hassua, miten olen kuvitellut valinneeni elämässä niin, että äidiksi tuleminen olisi mahdollisimman mahdollista. Rakastuin mieheen, joka oli jo kahden lapsen isä. Mies keitteli siskonmakkarakeittoa lapsilleen ja huolehti, että tytär oli tehnyt läksynsä. Mies hoiti moitteettomasti tiskejä, ajeli farmariautolla ja omisti kuivausrummun. Katselin miehen ja lasten perhettä sydämen kuvat silmissä. Nyt olen löytänyt perheenisän. Nyt olen löytänyt miehen, joka haluaa elää vakiintunutta perhe-elämää toisin kuin ne kaljatölkkien keskellä elävät opiskelijapojat. Ei enää ikinä niitä, ajattelin.

Olin rakastuneempi kuin ikinä, mutta epäilin vahvasti uusperheen toimivuutta jo ennen kuin olin siinä varsinaisesti osallisena. Vastoin epäilyksiäni miehen lapset suorastaan vetivät minut mukaan perheeseensä. Halusivat leikkiä ja pelata kanssani, tulivat halaamaan ja pakottivat huomioimaan. Aika erikoista, ajattelin. Odotin, milloin se hyljeksintä alkaa ja milloin he tulevat mustasukkaisiksi isänsä minulle osoittamasta huomiosta. Minut imaistiin siihen kokonaisuuteen hyvin nopealla aikataululla. Lapsilla ei näyttänyt olevan mitään minua vastaan. Minäkin kiinnyin ensin lapsiin ennen kuin rakastuin mieheen. Lapset olivat puskuri minun epäselvien tunteideni ja miehen välillä. Toivoin, että lapset olisivat läsnä, jotta minun ja miehen välillä olisi enemmän ilmaa. Olinhan sitä ennen ollut pitkän linjan sinkku ja koin läheisyyden välillä ahdistavanakin. Ajan myötä sitouduin ja rakastuin. Puheet yhteisistä lapsista ja asunnoista olivat läsnä jo varhain.

rsz_xb78wqk09o.jpg

Sitten tuli syksy ja erimielisyydet. Ymmärsin menettäneeni entisen elämäni ja olevani ylimääräinen miehen ja lasten elämässä. En minä ollut se, jonka haluttiin lohduttavan, kun polvi aukesi asfaltiin tai lukevan iltasatua. Huomasin myös miehen olevan varsin tyytyväinen asemaansa kahden lapsen isänä. Ei hänellä ollut kiirettä perustaa kanssani perhettä tai muuttaa yhteen. Nyt kun uuden tyttöystävän myötä elämä oli eheää, mies saattoi huokaista helpotuksesta ja alkaa pitkästä aikaa toteuttaa omia mielenkiinnon kohteitaan ja ammatillisia intohimojaan.

Sitten kun muutettiin yhteen, kotona olivatkin hänen huonekalunsa, hänen lapsensa, hänen ajanviettotapansa ja hänen sääntönsä. Saatoin minä siinä marista, valittaa ja huutaa, kuinka minulla ei ole paikkaa tässä kaikessa. Huusin, kuinka minä haluaisin olla osa heitä omana itsenäni, en isän peesaajana enkä leikkitätinä. Sen kuin olet, sanoi mies, ymmärtämättä sitä, miten vaikea lapsettoman äitipuolen rooli on. Mies toi elämääni konkreettisia asioita, minä toin unelmat. Tänäkin päivänä kipuilen sen kanssa, onko niistä unelmista edes osa yhteisiä.

Valitsemalla perheenisämiehen valitsin tietämättäni kumppanin, joka ei ehkä enää haluakaan tai tarvitsekaan lisää lapsia. Jossain vaiheessa ehkä, mutta ei se ole välttämätöntä. Minun sylini on edelleen tyhjä. Miehen lapset ovat minulle omalla tavallaan tärkeitä, mutta en minä pääse kevätjuhliin enkä vanhempainvarttiin, vaikka kuinka viettäisin heidän kanssaan laatuaikaa. Eivät he minun syliini nukahda tai riitele minun kanssani kotiintuloajoista. Lopetin tällaisen suhteen tavoittelemisen siinä vaiheessa, kun kuherruskuukausi loppui ja tajusin, että vanhempien paikat oli jo viety. Minua pyydettiin kyllä mukaan leikkimään, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti, mutta ei se vanhemmalle vertoja vetänyt. Olisin aina se, kenet voi huoletta leikata pois valokuvasta halutessaan. Huomasin myös hukanneeni itseni. Olin ihan oma persoonani ennen uusperhettä. Tuntui, ettei minun luonteeni, ominaisuuteni tai mielenkiinnon kohteeni kiinnostaneet oikeastaan ketään. Kunhan olin siinä jotenkin päin. Edelleenkin on vaikea ymmärtää, miten päin pitäisi olla.

Menin valmiiseen perheeseen kuvitellen, että sieltä löytäisin omani. Onhan se tietyllä tavalla omani. On hauskoja hetkiä ja sisäpiirivitsejä. Mutta minä kaipaan lasta, joka kasvaa sisälläni ja tulee ulos huutaen. Kaipaan kiintymyssuhdetta, joka on lapsen ja vanhemman välinen. Kaipaan sitä rakkautta, pelkoa ja ristiriitoja, joista vain kuulen. Tulevaisuuteni ei tunnu olevan perheenisämiehen kanssa turvassa. Turvallisuuden sijaan jäin aika yksin kärsimään sitä ulkopuolisuutta, mikä aiheutuu siitä, kun kolme muuta perheenjäsentäni rakastavat toisiaan ja jakavat jotain, missä en ole osallisena. En koskaan pääse sisälle heidän yhteiseen historiaansa eivätkä he halua uudenlaista tulevaisuutta. He haluavat säilyttää tämän, mitä on. Minä kun haluaisin siihen myös itseni ja oman jälkikasvuni, meidän kaikkien yhteisen perheenjäsenen.

Kommentit (4)
  1. Täällä toinen samasta asiasta haaveileva. Takana useampi kariutunut parisuhteen yritelmä, 37 vuotta ja muuten tasapainoinen elämä. Mutta tämä asia puuttuu yhä.

    Viimeisin/nykyinen parisuhde 200km välimatkan siivittämänä natisee liitoksissaan tälläkin hetkellä, ja taas miettii, että jaksaako taas aloittaa alusta, toivoa ja uskaltaa unelmoida perheestä. Ja onko sille aikaa.

    Olen päättänyt, että aikaa on ja jossakin joku etsii juuri minua kaikissa niissä ihmisissä, joita tapaa. Ja että me kohtaamme ihan lähiaikoina. Ehkä jo ensi viikolla?

    Kiitos tästä tekstistä ja anteeksi avautuminen.

    1. Kiitos sinulle kommentista äläkä nyt missään tapauksessa pyydä anteeksi! Luot minulle toivoa omalla toiveikkuudellasi.

      Olin niin kauan yksin ennen nykyistä parisuhdettani, etten jaksa uskoa siihen, että joku toinen(kin) jossain minua voisi rakastaa. Nykyisen rakkauden löytyminen oli niin kiven alla, että olen hiljaa päättänyt poistua taka-alalle, jos tämä kariutuu. En jaksaisi kasata itseäni enää uudestaan. En jaksaisi tutustua, kokeilla, deittailla enkä rakentaa peruskiviä.

      Sehän on kuitenkin paljolti omasta asenteesta ja aktiivisuudesta kiinni, löytääkö Sen Oikean. Aina on mahdollisuuksia, ja ne ovat kovin satunnaisia.

      Ihmisiä on kuin muurahaisia, ne loputonta polkuansa taivaltaa.

      Toivon sulle kovasti voimia kaukosuhteeseen (ei ole helppoa) ja omien toiveidesi mukaista tulevaisuutta!

  2. Kirjoituksesi kosketti, koska olen aikalailla samassa tilanteessa. Erona se, että koen tällä hetkellä olevani onnellinen. Ehkä kävin jo taisteluni näissä asioissa ja löysin paikkani. En koe enää olevani ulkopuolinen vaan meillä on oma erilainen perhe, jossa olen merkityksellinen ja rakastettu. En koe katkeruutta biologisten vanhempien paikasta vaan olen rakentanut itselleni aseman, jonka merkitys tulee varmasti korostumaan lasten kasvaessa. Helppoa ei todellakaan ole ollut eikä varmasti tule olemaankaan. Lapsettoman äitipuolen tilanne on ahdistava ja siihen on vaikea löytää tukea mistään. Koko lokeroiminen tuntuu pahalta. Sitä mieltä kuitenkin olen, että et voi muiden takia antaa laspihaaveidesi valua hukkaan. Rakentavalla keskustelulla suoraan aiheesta pääsee pitkälle ja joillekin asioille on vain annettava aikaa. Älä hukkaa itseäsi!

    1. Ehkäpä minäkin vielä löydän paikkani. Olen lukenut paljon uusperheiden kehitysvaiheista, mutta omassa uusperheessäni (tai no parisuhteessa lähinnä) tuntuu kuohuvan tällä hetkellä niin voimakkaasti, että on vaikea hahmottaa, johtaako tämä kehitykseen vai tuhoon. Kommentillasi loit minulle toivoa, kiitos siitä!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *