Millaiseen elämäntilanteeseen saa toivoa lasta?

Olen kuullut ja nähnyt paljon vauvauutisia. Facebook-päivityksistä ehkä 60 % on lasten ja vauvojen kuvia. Suuri osa lapsista on varmasti syntynyt rakastavaan kotiin, jossa huolehditaan. Myönnän monesti myös ajatelleeni rumasti tuttujen ja etenkin puolituttujen vauvauutisista. Voi herrantsiisus, miten noi ikinä pärjää vauvan kanssa, kun ei ne pärjää itsensäkään kanssa? Että puoli vuotta yhdessä ja nyt jo pullat uunissa? Good job.

Olen jo täällä avoimesti kertonut, että olen kateellinen paskapää. Olen myös kertonut kroonisesti vauvakuumeestani. Edellä mainituista syistä minun on hyvin vaikea suhtautua aidon positiivisesti yhtään kenenkään vauvauutisiin. Haluaisin revetä kappaleiksi joka kerta, kun kuulen jonkun olevan raskaana. En niinkään ole kiukkuinen vaan surullinen. Minun elämäntilanteeni tuntuu olevan tällä hetkellä kaukana realistisesta lisääntymisajankohdasta. Tai ainakin siitä, millaiseksi kuvittelin sen elämäntilanteen, missä lasta on sovinnaista alkaa yrittää.

pregnant-163611_640.jpg

Ihanteellinen elämäntilanne perheenlisäykselle (kirjoittajan perinteitä kunnioittava ja äärimmäisen vaativa käsitys asiasta):

  • Avioliitto. Minua vähän hiertää se, että nykyihmiset sinetöivät parisuhteen lapsella eivätkä avioliitolla.
  • Vakituiset työsuhteet. Perheellä turvattu toimeentulo ja äidillä mahdollisuus pitkään hoitovapaaseen.
  • Omistusasunto. Ensin ostetaan tilaa lapselle ja sitten tehdään lapsi.
  • Uuden perheenjäsenen syntymän salliva perhe-/parisuhdedynamiikka. Puolisot ja vanhemmat lapset ovat suurimmaksi osaksi tyytyväisiä elämäänsä ja perheen toimintakykyyn.
     

Oma tämänhetkinen elämäntilanteeni:

  • Avoliitto. Kosinnasta ei tietoa, koska parisuhde rakoilee välillä pahastikin.
  • Määräaikaiset työsuhteet molemmilla osapuolilla. Työmarkkinatilanne epävakaa molemmilla aloilla. 
  • Kaupungin vuokra-asunto. Asuinpaikka on miehen lasten asumisjärjestelyn vuoksi rajattu ja lainansaantimahdollisuudet huonot. Lisäksi asunnon tulisi olla melko tilava, koska miehen lapset ovat jo siinä iässä, että tarvitsevat omat huoneet. Yhteisillä bruttotuloilla tilava perheasunto rajatulta alueeltamme on melkoinen mahdottomuus.
  • Epävakaa parisuhde ja omituinen perhetilanne. Parisuhde on toisaalta riitaisa ja räjähdysherkkä, toisaalta monin osin toimiva ja kehityskelpoinen. Lasten reaktio uuteen vauvaan tuskin olisi kovin myönteinen, koska lapset ovat vuoroasumisensa vuoksi jo vähän heittopusseja (anteeksi kannanottoni). Haluaisivat ehkä muuttaa pysyvästi äitinsä luo ja kaikki menisi vituilleen.

 

Oikeesti. Toivotonta. Haluaisin vaan jo pidellä sellaista pientä nyyttiä ja kasvattaa siitä aikuisen. Olisin hyvin epätäydellinen äiti, mutta lasta minä rakastaisin. Voi itku, miten toivotonta. Eihän tähän meidän kuvioon saa lasta toivoa. Hulluahan se olisi. Tilanteen kohentumiseen mennee kymmenisen vuotta, jolloin olen lähemmäs neljäkymmentä ja maho. Ja mistä sen tietää, vaikka olisin maho jo nyt. Suvussa on lapsettomuuttakin.

Kommentit (6)
  1. Virkaihmis-äiti
    25.6.2015, 22:11

    Mulla oli suunnilleen sama tilanne kun sulla kun 2 viivaa pamahti ruutuun, asuttiin väliaikaisesti ulkomailla. Eikun äkkiä kotiin ja asuntolainaa pankkiin hakemaan ennen kuin vatsa näkyy, ja kolmen kuukauden päästä viivoista meillä oli jo rivitaloasunto, auto, emmaljungat, tripptrapp, pinnasänky, hyppykiikku, maitopullonlämmitin, napaöljy ja mitä ne vauvat nyt ikinä tartteekaan.. Eli kyllä ne asiat järjestyy, tosin ihan hyvä jos vähän suunnittelee, niin ei paniikissa ihan kaikkia markkinamiesten suosittelemia tuikitärkeitä vauvatavaroita mene ostamaan. Mutta vauva tuli näin jälkeenpäin katsottuna just oikeeseen aikaan enkä mitään kadu (paitsi ehkä hyppykiikkua, kävelykärryä ja vauvan erikois-napavoidetta).

  2. Olisin noista eniten huolissani listan ensimmäisesta ja viimeisestä kohdasta: Epävakaa parisuhde ja omituinen perhetilanne. Tässä ympärillä pyörii nyt monta uutta äitiä, ja lapsen saaminen testaa suhdetta tosi kovaa. Jos perusasiat eivät toimi, voi olla että lapsi ajaa suhteen vaan huonompaan jamaan. Sitä sitten miettisin, että onko se hyvä pohja lähteä kasvattamaan lasta. Ymmärrän ajatuksesi avioliitosta, koska itse ajattelen aika pitkälle samalla lailla. Mutta sitten taas nykyään työpaikan vakituisuus ei ole mikään tae, yhtälailla voi joutua yt prosessin seurauksena työkkäriin. Itsellä ei ole vielä omia lapsia, miehellä kaksi. Olen paljon miettinyt meidän suhteen jaksamista jos tulisi lapsi – molemmat sellaista haluaa, mutta molemmat ollaan myös mukavuudenhaluisia ja suhde on välillä riitainenkin. Lapsi on kuitenkin niin iso asia, haluan voida kasvattaa henkisesti terveen yksilön jota molemmat vanhemmat rakastaa, ja molemmat vanhemmat tarjoaa turvaa ja rajoja.

    Sori tällanen vuodatus – jotenkin heräs ajatuksia, joita en osaa jäsennellä, kun on niin samoja ajatuksia.

    1. Kiitos kommentistasi, siinä oli paljon hyviä ajatuksia, ja aina toivon uusia uusperhekohtalotovereita. Minäkin olen eniten huolissani parisuhteesta. Toisaalta myös miehen perheellisyys laittaa suhteemme todella koville. Minulle on äärimmäisen kipeä asia, että en voi jakaa hänen kanssaan kokemusta vanhemmuudesta. Ikään kuin katselen sivusta niitä kaikkia asioita, joita hän voi vanhempana tehdä ja kokea. Koko ajan on läsnä toive siitä, että kunpa minullakin olisi. Parisuhteemme suurimpia ongelmakohtia on tuntemani ulkopuolisuus ja epäsuhta välillämme lasten asioiden suhteen. Haluaisin uskoa yhteisen lapsen liimaavan meidät yhteen perheenä, mutta sekin voi olla pelkkää toiveajattelua. Tilanne on hyvin haastava ottaen huomioon, että lapsen tulo kuormittaa ihmistä ja parisuhdetta missä tahansa kokoonpanossa.

      1. joo, lapsi liimaa ja repii irti ihan 50-50. jotkut viikot on sellasta piinaa ja sitten la aamuna on yhta perheidyllia. sanoisin etta voit hankkia lapsen sen ihmisen kaa joka olis tosi hyva vanhempi. riippumatta etta ootteko yhessa tai ette. lapsi ei valita onko asunto oma tai vuokralla, ootteko naimisissa tai onko sulla vakkari tyo vai ihan kuukausi kerrallaan. ja kylla v*tutti etta mina jain vauvan kaa niin paljon yksin ja mies meni tyon rientoihin. tama oli mun oma mielikuva, ei valttamatta totta mutta niin. Nyt on 3 vuotias joka on ihanaa seuraa ja en enaa valita onko isukki tukena joka hetkena. olen myos takasin toissa eli parempi olo kaikin puolin. Sanoisin etta ero oli kylla herkassa ekan vauvavuoden aikana. Itse asiassa miten me pysyttiin yhessa, en vielakaan oiken tajuu.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *