Milloin siihen tottuu, että aina väsyttää?

Nukkuminen ei ole koskaan ollut minulle helppoa. Saatoin yhdeksänvuotiaana valvoa kahteen yöllä unta odottaen. Se oli vaihe, joka meni ohi ja palasi lukioikäisenä. Vasta yliopisto-opiskelijana sain viimein sellaisen lääkkeen, joka takasi minulle unen kohtuullisen pituisen odottelun jälkeen. Olihan siihen mennessä kokeiltu jo vaikka mitä. Ajattelin opiskeluaikojen epäsäännöllisen unirytmin olevan pääsyy nukahtamisvaikeuksiini. Nukahtaminen venyi helposti aamuyöhön, mutta sainpahan toisaalta nukkua puolille päivin. Siirryttyäni työelämään ajattelin syöneeni mömmöjä tarpeeksi pitkään ja päätin yrittää nukkua ilman. Vähensin ensin annostusta ja huomasin suureksi ilokseni nukkuvani hyvin neljäsosalla siitä annoksesta, mitä olin syönyt vuosia. Nukkuisin varmaan hienosti ilman koko lääkettä. Asuin silloin yksin eikä sängyssäni tai arjen vuorokausirytmissäni ollut konkreettisia unta häiritseviä tekijöitä. Jätin lääkkeen lopulta kokonaan pois. Pois jäivät myös yöuneni. Onnistuin lasillisella punaviiniä pöhnäyttämään itseni uneen parissa tunnissa, mutta heräsin neljältä tai viideltä, enkä enää nukkunut. Olin niin väsynyt töissä, että tuntui kuin minun ja muiden ihmisten välillä olisi läpinäkyvä seinä, joka sulki minut omaan itseeni. Läpinäkyvä seinä sai silmäni tuijottamaan minulle puhuvia kasvoja, joihin en tuntenut olevani kytköksissä. Kyllä tämä tästä tasoittuu, ajattelin. Työ väsyttää minua niin, että normaali unirytmi palautuu sitten, kun olen tarpeeksi väsynyt.

Tässä vaiheessa täytyy kertoa, että luontainen unentarpeeni on aivan järjetön. Joku terveydenhoitaja kerran nauroi minulle, kun sanoin tarvitsevani kymmenen tunnin unet ollakseni virkeä. Eiku ihan oikeesti. En ole sellainen ihminen, joka valvoisi kokonaisia öitä ja olisi seuraavana päivänä vielä jokseenkin työkykyinen (tunnen näitäkin ihmisiä). En onneksi valvo kokonaisia öitä, mutta 4-6 tunnin unilla olen seuraavana päivänä aivan kuollut. Väsymys tekee minusta ahdistuneen, passiivisen ja huonovointisen. En vaan jaksa ja olen kiukkuinen. Vuorotyöhön en pysty, tarvitsen tarkat rutiinit nukkumisen suhteen ja säännöllisen vuorokausirytmin. Ja nykyäänkin vielä toimivan lääkityksen.

c927114dfc5b59395135e623c7ff0cfc.jpg

Palatakseni aikaan, jolloin vielä luulin unirytmini korjaantuvan itsestään, huomasin lopulta, ettei niin käy. Ahdistelin edelleen unensaannin vaikeutta ja aamuöisin heräsin murehtimaan töitä. Elämäntilanteeni muuttui. Aloin nukkua miehen kanssa, joka kuorsasi, ja jonka lapset herättivät joka toinen viikonloppu seitsemältä. Heräsin jokaiseen kyljenkäännökseen ja oven avaamiseen. Olin ihmisraunio ja pelkäsin nukkumaanmenoa jo itsessään. Panikoin nukkumista ja siihen liittyviä suorituspaineita enemmän kuin monta virallisesti tärkeämpää asiaa elämässäni. Pelkäsin järkeni menettämistä, jos en nuku. Pelkäsin joutuvani sairaslomalle ja työkyvyttömäksi, jos en nuku. Loukkaannuin, kun mieheni toivotti minulle hyvää yötä. Minulle se tarkoitti sitä, että hän nukahti parissa minuutissa ja jätti minut valvomaan viideksi tunniksi yksin. Että hyvää yötä vaan saatana. Enkä sitten ainakaan nukkunut.

Routa ajoi porsaan takaisin pilleripurkille. Aloin taas nukkua. Lääke väsyttää päivisin, mutta onneksi enemmän öisin. Saan kuulla toisinaan paheksuvia kommentteja kemiallisesta unentuojastani. Kertovat minulle, ettei ne ole hyväksi sellaiset lääkkeet – varsinkaan tuo ketiapiini, se on ihan kamala myrkky. Tuhoaa sulta reseptorit. No ehkä sitten. Kokeilin monia muitakin, mutta ne eivät vaan saattaneet minua uneen saati pitäneet minua unessa. Ketiapiinikaan ei aina yksin riitä. Minua vaan on kovin vaikea nukuttaa.

Nykyään asun edelleen 2-4 hengen perheessä, jossa on ääntä ja valvottavia tekijöitä oman stressini ja huonounisuuteni lisäksi. Elän aikuisen arkea, joka on aivan helvetin kuormittavaa. Se on minulle myös vielä melko uutta. Käyn kokopäivätyössä, joka on vaativaa ja edellyttää toimintakykyä. Lapsiperheen toisena aikuisena hoidan oman osuuteni pyykeistä, ruoanlaitosta, kaupassa käynneistä ja siivoamisesta. Vaikka kodin pyörittämisen typistäisi välttämättömien hoitamiseen, vaikka vapaa-ajalla istuisi tuntikaupalla rennosti tv:n edessä, vaikka töissä oppisi ottamaan vähän löysemmin rantein, niin tämä on silti aivan helvetin vaikeaa. En meinaa jaksaa, vaikka nukkuisin 6-7 tuntia yössä. Sen verran muut aikuiset kuulemma keskimäärin nukkuvat ja pärjäävät ainakin melko hyvin. Minulla kaiketi on helppoa, sillä kello soi vasta 6.30. Jos nuo lapset olisivat omia, niissä olisi vielä isompi vastuu ja hoitaminen. Ne täytyisi viedä aamulla hoitoon ja tapella ensin aamupalasta, pukemisesta ja ulkohousuista. Nykyisellään minun on tapeltava lähinnä itseni kanssa aamuheräämisestä ja sekin on jo liikaa.

MITEN TE JUMALAUTA JAKSATTE? Onko tämä vaikeaa erityisesti minulle vai tottuuko tähän joskus? Onko se aikuisen ihmisen elämää, että pitää aina olla väsynyt? Tämäkö on sitä, mitä varten valmistaudutaan parisenkymmentä vuotta ja sitten pääsee taistelemaan jaksamisensa kanssa seuraavat neljäkymmentä vuotta? Eläkkeellä saa sitten nukkua? Mutta eikö ne kaikki mummut juuri Imovanea napsi joka ilta?

Kommentit (1)
  1. I feel you. Minä vaan en pysty nukkumaan päikkäreitä. Olen liian stressaantunut nukahtaakseni päivällä. Stressaan sitä, että nukahdan liian pitkäksi aikaa ja sitten menee loppuilta ja unirytmit taas pieleen.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *