En ole koskaan ollut mikään päihteiden suurkuluttaja, mutta tupakka on ollut elämässäni jonkinlainen piru teinivuosista saakka. On ollut erilaisia kausia, jolloin olen polttanut paljon, vähän tai en ollenkaan.

Silloin, kun poltin paljon, koin olevani eräänlainen yhteiskunnan outcast, joka viettää epätavallista lorvailuelämää ja vähän opiskelee siinä samalla. Tupakointi sopi siihen kuvioon ihan hyvin. Kuvio koostui kaikenlaisista epäterveellisistä ja epäproduktiivisista tavoista. Oli joskus ihan ok nukkua kahteentoista arkipäivänä. Heräämisen jälkeen latasin kahvinkeittimen, kävin aamusavuilla ja laitoin leffan pyörimään. Jos ei tarvinnut mennä mihinkään, ei tarvinnut myöskään käydä suihkussa. Tiskit tiskattiin silloin, kun allas oli tupaten täynnä ja siivottiin, jos joku tuli käymään. Lämmin ateria tehtiin vain erityisestä syystä, muutoin maha täytettiin leivällä, kiiveillä, kananmunilla, nakeilla ja karkilla. Etenkin karkilla.

Olen aina ollut kauhean herkkä kritiikille, ja huomasin jossain vaiheessa ihmisten ja yhteiskunnan paheksuvan tupakointia kovasti. Olin sen havainnon seurauksena yli kaksi vuotta polttamatta kokonaan. Päätin, että se on epäterveellistä ja ajattelin, että ihmiset pitävät tupakoitsijoista vähemmän kuin muista ihmisistä.

Kahden vuoden tupakkatauon jälkeen elämä alkoi hermostuttaa niin paljon, että aloin taas polttaa. Lähestyin valmistumista ja aikuisuus kolkutteli oven takana entistä kovempaa. Opiskelukaverit olivat hekin jo niin aikuisia, ettei heitä kiinnostanut tupakointi tai alkoholin käyttö. Heillä alkoi olla jo työkokemusta, lapsia ja perheitä. Kauheesti ahdisti.

Tapasin mieheni ja rakastuin. Tupakointi väheni huomattavasti, kun en halunnut miehen tietävän siitä. Kyllä hän jotain tiesikin. ”Joskus ihan tosi harvoin poltan yhden.” En koskaan polttanut hänen silmiensä edessä enkä varsinkaan lasten edessä. Tupakasta tuli minun oma pieni salaisuuteni. Pidin huolta siitä, että tupakoinnista oli kulunut vähintään kaksi tuntia ennen miehen ja lasten tapaamista. Purskuttelin Listerinellä ja suihkuttelin hajusteita hiuksiini. Pesin hammasharjalla huuletkin ja söin purkkaa. En halunnut paljastua, mutta joskus näin kävi. Silloin mies katsoi vähän hassusti ja tuomitsi ikään kuin leikillään. Tiedän, ettei hän siitä pidä, muttei nyt varsinaisesti kritisoikaan.

Sitten tosiaan valmistuin ja siirryin työelämään. Muutimme myös yhteen, joten en voinut enää käryttää omassa rauhassani parvekkeella, kuten aiemmin (hirveät syyllisyydentunteet siitäkin tuli, kun kaikki VIHAA parveketupakointia). Työssäni tapaan paljon ihmisiä ja lapsia, joten koen ammattiroolini estävän jossain määrin tupakointia julkisilla paikoilla: kaduilla, kaupan pihalla, ihmisten ilmoilla ylipäänsä. Ratkaisuna tähän olen onnistunut löytämään elämän hylkäämiä teollisuusalueita ja parkkipaikkoja, missä ei ole koskaan ketään. Aina silloin, kun tiedän olevani tunnin tai parin verran poissa kotoa, ajan jonnekin rauhalliseen ja yksinäiseen paikkaan ja poltan tupakan. Silloinkin jännittää, että joku tuttu kuitenkin ajaa ohi ja näkee.

Satunnainen salatupakka on jäänne entisestä elämästäni. Se ei ole minulle välttämätön. En ole niin riippuvainen, ettenkö pärjäisi ilmankin. Siitä huolimatta se merkitsee minulle kytköstä kaikkeen entiseen, mistä ei ole jäljellä paljoakaan. Elämäni on muuttunut lyhyessä ajassa täysin toiseksi. Ei enää opiskelijalorvailua tai kotipossuilua. Nyt on työaika 8-16, lapsiystävällinen arki ja kaksi lämmintä ateriaa päivässä.

Kun joskus poltan sen yhden tupakan, saan olla entinen itseni. Vähän vielä teini ja homssuinen. Stressaavan ja pelottavan arjen keskellä haluaa vaan joskus nollata. Tai onnistumisen kokemuksen jälkeen haluaa purkaa epäonnistumiseen pelkoon liittyvät paineet. En minä halua kenellekään mitään pahaa tai hajuhaittoja. En halua itselleni keuhkosyöpää enkä halua maistua tuhkakupilta. En halua karistaa tuhkaa mummujen päälle enkä kyllästyttää kenenkään sisäilmaa tupakansavulla. Mulle ei tarvitse tulla kertomaan, kuinka ällöttävä tapa tupakointi on, en kaipaa terveysvalistusta enkä paheksuntaa. Pelkään itse jo ihan tarpeeksi muiden arvostelua ja epäonnistumista vastuullisessa aikuisuudessa. Koko ajan pelottaa, etten riitä. Ihan kohta joku tulee ja huomaa, etten olekaan se fiksu ja huoliteltu ihminen, mikä yritän niin helvetin kovasti olla.

Antakaa mun polttaa se yksi tupakka aina joskus! En ole paha ihminen! Paheksukaa ihmiset muitakin asioita välillä! Lilykin varmaan poistaa tämän kirjoituksen, koska joku saattaa kokea sen tupakointimyönteisenä! Älkää viekö roviolle ja jos viette niin antakaa yksi viimeinen! Palaa siinä samalla sitten!