Epäonnistunut?

Vietin tänään ihanan päivän perheeni kanssa ja olen muutoinkin saanut nyt joululomalla nauttia perheeni seurasta huomattavasti normaalia enemmän. On ollut ihanaa, kun on voinut hengailla ihan ajan kanssa. Jutella niitä näitä, kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Tänään kuitenkin yhteisen ajan jälkeen minulla oli jostain syystä todella inhottava olo, enkä oikein saanut kiinni mistä se johtui. Kunnes se yhtäkkiä iski tajuntaan.

Tunsin itseni epäonnistuneeksi.

Järki sanoo, etten ole epäonnistunut. Kaikkien elämät eivät mene samalla tavalla ja lisäksi olen sisaruksiani huomattavasti nuorempi – he ovat ehtineet omat kivikkonsa tarpoa moneen kertaan jo ennen minua. Eikä niistä kaikista omista demoneista edes välttämättä tule näillä yhteisillä perheillallisilla juteltua, joten kukaan ei voi rehellisesti sanottuna tietää toistensa oikeita kuulumisia. Ei ainakaan meidän perheessä, jossa ei ole juurikaan koskaan asioista yhteisesti puhuttu. Vaikka ehkä todellakin pitäisi. Jos kaikki toisivat rehellisesti ja avoimesti esiin asioita, jotka painavat mieltä tai mörköjä, joiden kanssa kamppailevat, olisi näille elämän ikäville tosiasioille myös aina automaattisesti enemmän tilaa.

Koin itseni hirveäksi ihmiseksi, kun minulla ei oikein ollutkaan energiaa olla niin sosiaalinen kuin normaalisti. Huomaan, etten oikein halua vaihtaa kuulumisia, sillä en haluaisi kierrellä ja kaarrella joistain ympäripyöreistä asioista, kun elämässäni ovat läsnä tällä hetkellä se, että olen väsynyt, saamaton ja masentunut, ja yritän kaikin keinoin saada itseäni taas voimaan paremmin. Enkä edes todellakaan häpeä tätä, tiedostan vain niin vahvasti sen, ettei tällaisista puhuta ihan kaikissa kahvipöytäkeskusteluissa. Ja siksi pysyttelen mielummin etäällä. Ja kuuntelen muiden onnistumisia ja elämäniloa. Ja koen itseni epäonnistuneeksi.

Hirveä tunne. Järki sanoo muuta, mutta tunne on tunne. Ja tämä tunne on juuri nyt päällimmäisenä ja todella vahvana. Muihin vertaaminen on kyllä yksi elämän suurimmista kirouksista. Mikä siinä onkin, että välillä pystyy niin itsevarmana ajattelemaan, että elämä on nyt tällä hetkellä tällaista, mutta itsevarmuus voi yhtäkkiä murentua täysin? Miksi jotkut tilanteet pääsevät niin pahasti ihon alle, että ne huojuttavat sitä kaikkea jo rakennettua hyvää oloa?

En. Ole. Epäonnistunut. 

Siinä mantra tälle illalle.