Kirjoittamisen tarve on ollut aina läsnä ja jo lapsena olen päivittänyt tuntemuksia päiväkirjaan. Kirjottaminen on noussut tarpeelliseksi aina elämän vaikeimmissa, kivikkoisimmissa kohdissa ja viimeisimmän, toistaiseksi kivikkoisimman, mutkan prosessoinnin keskellä syntyi tämä blogi.

Menetin vuosi sitten läheisen ihmisen täysin yllättäen. En ole joutunut kohtaamaan kuolemaa kovinkaan montaa kertaa elämäni aikana ja tällainen nuoren ihmisen yllättävä poismeno tuntui tietenkin väärältä ja epätodelliselta. Tuntuu edelleen. Toisinaan vieläkin tulee hetkiä, jolloin automaattisesti ajattelen, että onpa viime näkemästä jo aivan luonnottoman pitkä aika ja pitääpä laittaa viestiä mitä kuuluu.

Ikävien uutisten jälkeen meni pitkä aika melkoisessa sumussa, enkä muista viime kesästä paljoakaan. Vain yksittäisiä juttuja sieltä täältä. Töissä olin normaalisti hyvin pian tapahtuman jälkeen, sillä läheisen kuolema ei ole syy sairaslomaan. ”Onneksi” minulla oli kesälomaa eli sain kuitenkin jonkin aikaa surra rauhassa. Lomaa minulla ei tietenkään siis varsinaisesti viime kesänä ollut, sillä kaikki suunnitelmat pyyhkiytyivät kalenterista heti suru-uutisten jälkeen. 

Päivä, jolloin sain tuon elämäni hirveimmän puhelinsoiton, on kristallinkirkkaana mielessä edelleen. Se on myös yksi niitä harvoja asioita, joista en ole pystynyt toistaiseksi puhumaan ääneen kenellekään, vaikka tiedostan ääneen puhumisen tärkeyden. Se on edelleen liian kivulias muisto, mutta  tiedotan, että jonain päivänä sekin täytyy kohdata. Tuona päivänä koin kaikki ne kliseet, mistä usein puhutaan. Kaikki oli kuin hidastetusta elokuvasta ja tuntui vaikealta ymmärtää että muiden elämä jatkuu aivan normaalisti siinä missä oma elämä on hetki sitten hajonnut pieniksi palasiksi. Tuntui käsittämättömältä, että ihmisiä saattaa jopa naurattaa.

Oma olo oli täynnä tyhjää, mikään ei ensin tuntunut miltään. Olin niin shokissa suru-uutisten jälkeen, että päätin jatkaa päivää aivan normaalisti niin kuin olin suunnitellutkin; syön aamupalan loppuun ja lähden salille. Eihän mitään ollut enää tehtävissä. Muistan tarkistaneeni puhelutiedoista monta kertaa, että olin kuitenkin varmasti käynyt keskustelun enkä vain kuvitellut sitä. Soitin myös äidilleni varmistaakseni, etten ollut nähnyt unta. En ollut, valitettavasti. Tein tätä monta kertaa päivän aikana, sillä aika ei ole koskaan liikkunut niin hitaasti kuin tuona päivänä. Aika todella mateli.

Taisin itkeä itseni viisi viikkoa uneen joka ilta. Nukkuminen ahdisti, sillä unimaailmassa mitään näin kamalaa ei ollut tapahtunut ja todellisuuteen herääminen teki kipeää. Tarkistin puhelutiedot monena aamuna tapahtuneen jälkeen – en nähnyt unta. Läheinen ei ilmestynyt uniini ennen viime maaliskuuta, vaikka olisin halunnut. Olisin tehnyt mitä vain, jotta olisin vielä voinut nähdä ne hönöt kasvot ja kuulla niitä teinipojan juttuja ja teorioita maailman menosta. Tulevaisuuden suunnitelmia. Herkkuleivän täytteitä. Mitä vain. 

Unimaailma muuttui kyllä muutoin hetkeksi aivan täysin. Koin toistuvasti esimerkiksi valveunia, unia unien sisällä ja luulin tulevani hulluksi, kun en tiennyt enää heräsinkö oikeasti vai ainoastaan unessa. Nukkuminen alkoi todella ahdistaa. Valveunia en ole moneen kuukauteen enää kokenut, mutta nukkuminen on edelleen todella heikkoa ja joudun toisinaan turvautumaan lääkeapuun. Olen aina ollut heikkouninen ja jo pelkkä työstressikin riittää unettomuuteen, eikä tapahtuma ole tilannetta todellakaan helpottanut.

Aika parantaa pahimmatkin haavat ja arjen saa rullaamaan tällaisen keskellä yllättävänkin helposti. Ajatukset ovat tietenkin pitkään muualla ja sankka surun sumu ympärillä, mutta autopilotilla pystyy kyllä tarvittaessa toimimaan tilanteessa kuin tilanteessa. Yllättävät hetket saattavat kuitenkin murentaa kaiken sen vaivalla kasaan kootun sekunneissa. Olen kaksi kertaa nähnyt hänen kaksoisolentonsa. Ensimmäisellä kerralla luulin tulleeni hulluksi, sillä siinä hän oli, viereisessä pöydässä ravintolassa. Kuulosti erilaiselta, oli aivan oudossa porukassa, mutta näytti täsmälleen samalta. Toisella kerralla kohtasin pienen pojan, joka oli kaksoisolento kuuden vuoden takaa. Poika tuli iloisesti tervehtimään ja minä kiitin korkeampia voimia, että aurinko paistoi ja sain piilottaa silmiin kohonneet kyyneleet aurinkolasien taakse.

Varoin pitkään surun keskellä myös omia sanojani, sillä jos tämä ”pikkuveljen korvikkeen” menetys tuntui omalla kohdalla näin kivuliaalta, mikä onkaan niiden lähimpinä olevien surun määrä. Pian huomasin, että vaikka surun käsittelyyn on juuri niin monta eri tapaa kuin on sureviakin, on suru kuitenkin yhteinen ja parhaiten selviää toisiin nojaten.

Ikävä on tietenkin edelleen läsnä, eikä se katoa mihinkään. Onnettomuuden vuosipäivä on yllättävän raskas kohdata. Kuolema on lopullista. Se on niitä vaikeimpia asioita ymmärtää suunnattoman ikävän lisäksi. Puhelinnumero on edelleen tallessa, viimeisen someseuraamisen poistin vasta eilen pitkän pohdinnan ja kyynelehtimisen jälkeen. Lopullisesti irti päästäminen on viiltävän kivuliasta.

”Valittaisinko puoliääneen: johda kotiin matka keskenjääneen. Missä, miten päin täytyisi olla? Huutaisinko, jos sä täällä sittenkin oot?

Antakaa niille läheisille iso ja lämmin halaus.

xx