Viime aikoina on tehnyt mieli kysyä moneen kertaan, että onks pakko jos ei taho.

Viikonloppuna mainitsinkin, että läheisen kuoleman vuosipäivä lähestyy kovaa vauhtia ja se pitää ärhäkästi tunteet pinnassa jatkuvasti. Puhutaan usein surun vuosikellosta eli siitä miten surun käsittely vaatii yleensä vähintään vuoden, vaikka kovin yksilöllistä onkin. Tottahan se tuntuu ainakin omalla kohdalla olevan, vuosi kun on täynnä jos jonkinmoista juhlapäivää, jotka täytyy yhtäkkiä kohdata ilman läheistä ihmistä. 

Voisin kirjottaa kokemuksistani läheisen menettämisestä loputtomiin ja varmasti aihe tulee nousemaan vielä esiin teksteissäni jatkossakin.  Asian käsittely on toisaalta vielä pahasti kesken, enkä usko että asiaa saa koskaan ”valmiiksi”. Mieli suojelee itseään ja pintaan pulpahtelee uusia juttuja aina, kun on sellaiseen taas valmis. Ympärillä tapahtuvat menetykset tuovat tapahtuneen uudelleen mieleen. Asia saa jatkuvasti uusia näkökulmia.

Kuolema on edelleen valitettavasti tabu ja siksi useimmilla meistä ei ole edes työkaluja aiheen kohtaamiseen. Erityisesti tätä haluaisin omilla ajatuksillani murtaa edes vähän, siksi aiheesta kirjoitan ja yritän myös puhua avoimesti ystävien ja tuttavien kanssa. Hyssyttely ei auta ketään. Työpaikallanikin suurin osa tietää tapahtuneesta, koska miksipä ei? Ihmisiähän tässä vain ollaan.

Kuten aikaisemminkin kirjoitin, koko kesäkuu on henkisesti raskas. Käyn läpi viime kesäkuun tapahtumia ja niitä viimeisiä muistoja läheiseni kanssa. Olen yllättynyt siitä, miten tarkasti asioita yhtäkkiä muistaakin. Mitä sanottiin missäkin tilanteessa, ketkä kaikki olivat paikalla, mitä kenelläkin oli päällä. Mikä jäi viimeiseksi sanaksi ja miksi silloin kerran pitikin puhua edes vitsillä kuoleman mahdollisuudesta, kun se kerran lymyili nurkan takana. Kukaan ei voinut tietää, siksi tietenkin.

En pode syyllisyyttä, välit olivat lämpimät. Niin lämpimät kuin teini-ikäisen pikkuveljen korvikkeen kanssa voi olla – väittelyä syntyi toisinaan milloin mistäkin, mutta vain siksi että sille oli läheisten välien vuoksi tilaa. Aina voi toki potea huonoa omatuntoa siitä, että ei viettänyt aikaa yhdessä tarpeeksi ja sen eteen olisi pitänyt nähdä enemmän vaivaa. Se on vakio morkkistelun aihe ihan meidän elävienkin keskuudessa, läheisille pitäisi ehdottomasti raivata enemmän aikaa arjen keskellä.

Kaikkien näiden pohdintojen kanssa on ollut raskasta tallustaa tätä kuukautta eteenpäin. Vuosipäivä lymyilee jo nurkan takana ja se arvatenkin ahdistaa. Silti tiedostan, että nämä kaikki tunteet on vain kohdattava, vaikka se kuinka vaikealta ja kivuliaalta tuntuukin. Olisi niin ihanaa vain sivuuttaa tämä kaikki ja elellä huoletonta elämää. Mutta ei, nyt on vain rämmittävä.