Istuimme jo jokunen aika sitten ystäväni kanssa keittiönpöytäni ääressä ja kertasimme kilpaa viimeisimpien kuukausien tapahtumia. Molemmat kertoivat omista terapiakokemuksistaan ja siitä millaisia mielenhäiriöitä sitä onkaan tullut vastaan. Masennusta, ahdistusta, uupumusta, eräänlaista lääkkeiden väärinkäyttöä sekä taipuvaisuutta riippuvuuteen ja jopa väkivaltaisuuteenkin. Kävin toisen ystäväni kanssa saman keittiönpöydän ääressä myöhemmin hyvin samankaltaisen keskustelun, jonka lomassa totesimme, että kyllä voikin pieni ihminen olla rikkinäinen. Vaikka varmasti lähes kaikilla meistä on jonkinlaisia särojä mielessä, on kuitenkin melko harva valmis tutkimaan niitä tarkemmin. Saati sitten puhumaan niistä ääneen. Toki koemme asiat myös hyvin eri tavoilla ja siksi käsitys säröistä on myös hyvin suhteellinen.

Näin erityisherkkänä voin rehellisesti sanoa, että melko monikin asia jo lapsuudessa on ollut jollain tasolla traumaattinen. Erityisherkkyys on ”diagnoosina” melko uusi asia, eikä herkkiä lapsia olla millään voitu edes osata kohdata herkkyyden vaatimalla tavalla silloin kuin olen itse ollut lapsi – tai aiemmin. Oma äitinikin on selvästi erityisherkkä, jota ei ole todellakaan osattu tai edes voitu kohdata oikealla tavalla, sillä maailma on ollut silloin täysin erilainen. Kun olen ymmärtänyt tämän, olen myös ymmärtänyt entistä paremmin, että äitini on tehnyt kyllä mielettömän työn vanhempana ja on ihan super-äiti.

Ääni väristen selitin töistä poissaoloani ja huomasin häpeäväni sitä, että olin ollut sairaslomalla uupumuksen vuoksi.

Olen puhunut ympärilläni oleville ihmisille melko avoimesti esimerkiksi omasta uupumisestani tai läheisen menettämisen tuomasta surusta ja sen käsittelystä. Niistä hetkistä, jolloin mieli on ollut todella musta. Silti kohtasin taannoin tilanteen, jossa uupumukseni tulikin esiin hieman yllättäen ja huomasin häpeän hiipivän mieleeni. Ääni väristen selitin töistä poissaoloani ja huomasin häpeäväni sitä, että olin ollut sairaslomalla uupumuksen vuoksi. Häpesin sitä, että olin ollut heikko. Tai oikeastaan sitä, että olen edelleen heikko, eikä minua varmaan oteta enää edes tosissaan. Tunne kumpusi täysin omasta mielestä, sillä keskustelun aloittanut osapuoli suhtautui sairaslomaan ja uupumiseen täysin ymmärtäväisesti. Olin siis jälleen itselleni huomattavasti muita ankarampi.

Tämän jälkeen päätin avata suuni myös, hyvin pintapuolisesti tosin, laajemmallekin kuulijakunnalle somessa siitä millaisia oivalluksia olen omasta henkisestä tilastani viimeaikoina saanut ja mainitsin myös omasta aiemmasta huonovointisuudesta ja uupumuksesta. Sain samantien monia viestejä siitä, miten tärkeää aiheesta on puhua. Kukaan ei reagoinut asiaan niin, että sitä pitäisi hävetä (ainakaan avoimesti suoraan minulle) vaan päinvastoin ihmiset olivat iloisia siitä, että voin jo paremmin ja kiittelivät avointa lähestymistä aiheeseen.

Miksi meillä on silti niin suuri tarve peittää kaikkea sitä, mikä tekee meistä ihmisiä? Miksi meitä hävettää tunteet tai heikkous? Mistä kumpuaa se jatkuva itsensä haukkuminen ja itseään parempaan suoritukseen ruoskiminen?

Hullua. Sitä se on. Hulluuta voisi toisaalta olla avoimesti enemmänkin, jotta se ei olisi niin tabu. Uskaltaisin väittää, että meillä kaikilla on omat mielen oikkumme.

Kuten ystäväni kanssa totesimme, hulluus tiskiin hemmetti.