Voisi ehkä sanoa, että jonkin sortin kriisi on meneillään, kun pohdinnan alla on jatkuvasti elämän suuret kysymykset, mutta sellainen olen kyllä ollut aina. Vanhana sieluna olen nyt aidosti ollut iloinen siitä, että tässä kolmenkympin molemmin puolin myös lähipiirissäni tuntuu mieleen nousevan syvällisempiä ajatuksia ja suuria kysymyksiä. Heitin vitsinä ystävälleni, että onpa kiva kun alan saada seuraa syvällisille ajatuksilleni. Olenhan ollut 30-vuotias jo viimeiset 20 vuotta, heh. Ystävä totesi tämän olevan täysin totta, joten todettakoon, että vanhana sieluna on välillä vähän yksinäistä.

Elän keskellä elämänvaihetta, jossa asettuminen, naimisiinmeno ja perheen perustaminen alkavat olla arkipäivää. Samaan aikaan toisaalta havitellaan myös niitä merkittäväksi koettuja harppauksia uralla. Olen siinä mielessä hieman väliinputoaja, ettei oikein kumpikaan ole itselle juuri nyt ajankohtaista tai edes tavoittelun alla. Työpaikanvaihdoksen toivoisin tapahtuvan vielä tämän vuoden puolella uupumuskokemukseni vuoksi, mutta asettumisesta ei ole merkkejäkään. En tiedä edes haluanko perinteistä asettumista miehen ja lasten kanssa omassa kodissa. En yksinkertaisesti tiedä.

Kello tikittää. Enkä puhu edes pelkästään biologisesta kellosta, vaan ylipäänsä siitä, että aika kuluu niin älyttömän kovaa vauhtia, mikä on pelottavaa. Tässä vaiheessa elämää sitä pysähtyy pohtimaan onko sellaisessa paikassa, jossa haluaisi olla. Olenko sellainen ihminen, kuin haluaisin olla?

Kiire alkaa jo nuorena

Uravalintojen suhteen painostus alkoi ainakin omalla kohdalla jo yläasteella. Olin hyvä koulussa, joten opo oli sitä mieltä, että minun pitää ehdottomasti jatkaa opintoja lukiossa (mitä itsekin halusin) pitkän matikan, kemian ja fysiikan kurssien parissa (mitä en todellakaan halunnut). Päädyin opiskelemaan lyhyttä matikkaa ja vain pakolliset kemian ja fysiikan kurssit. Rakastin kieliä, historiaa ja etenkin psykologiaa, johon rakkaus on säilynyt omalla tavallaan edelleen. Kuitenkin kun ilmaisin kiinnostukseni psykologiaa kohtaan lukion opolle, sain vastaukseksi, että psykologian opintoihin pääseminen yliopistossa on sitten erittäin vaikeaa, lähes mahdotonta. Huonon itsetunnon omaava herkkä tyttö luovutti ennen kuin edes yritti.

Jatkoin kuitenkin vielä lukion jälkeen ammattikorkeakouluun ja painostus jatkui jälleen – nyt piti valmistua ajallaan ja päästä mahdollisimman pian oman alan töihin. Ja sillä tiellä ollaan edelleen, nyt lisänä sitten ajatustaakka siitä, että olenko edes oikeassa paikassa. Asiaa ei yksinkertaisesti ehdi pysähtyä pohtimaan, koska täytyy tehdä  töitä tukka putkella.

Oma polku

Mihin meillä on niin älytön kiire? Miksi meitä ei kannusteta hakemaan rauhassa omaa paikkaa vaikka suosiolla 20-30 -vuotiaana, jolloin tässä vaiheessa suuremmalla todennäköisyydellä oltaisiin juuri sillä polulla missä halutaankin olla. Eläkeikää tullaan varmasti vielä nostamaan, joten fakta on se, että tässäkin vaiheessa on mukava työvuosirupeama vielä edessä päin.

Entä lapset, voisiko niiden suhteen oikeasti mennä jo vähitellen tässä maailmassa siihen suuntaan, että perhe perustetaan jos/kun sitä oikeasti tahtoo? Perheen perustamisen osalta se kello ihan oikeasti valitettavasti tikittää, mutta vielä vaikeampaa on yhdistää ajatukset biologisesta kellosta esim. urapolkumuutoksen kanssa. Usein täytyy valita jompi kumpi ja tämä saattaa olla se vaihe, jossa moni tyytyy omaan asemaansa työelämässä, sillä perhe on elätettävä ja omat kotkotukset saavat jäädä taka-alalle. Ei aina, mutta usein.

Keitä se oikeastaan palvelee, että kiirehdimme valintojemme kanssa ja unohdamme  itsemme ja sen oman polun? En usko, että lopulta oikeasti ketään. Pitkällä tähtäimellä hätiköidyt tai muiden tahdon mukaan tehdyt päätökset aiheuttavat vain harmia ja tukahdutettuja haaveita. Harmittelua ja kriisejä. Toistan: ei aina, mutta usein.

Jos joskus vielä lisäännyn, haluaisin pystyä korostamaan lapsilleni sitä, että omaa suuntaa voi hakea ihan rauhassa, eikä tarvitse missään nimessä mennä ns. ”ykkösellä maaliin”. Ymmärrän myös, että minullakin on vielä runsaasti aikaa hakea mahdollista uutta suuntaa ja vaikka lähteä opiskelemaan jotain itselle aivan uutta jos siltä tuntuu. Vaikka parikin kertaa! Nämä ajatukset syntyivät afterwork-hetken tuloksena, jossa kaksi kolmikymppistä vaihtoi kuulumiset ja yhteistuumin totesi, että eihän sitä oikein enää tiedä itsekään mikä olisi seuraava sopiva askel.

Välillä saakin olla vähän kujalla, eikö?

Ihanaa viikonloppua!