Miten menee työharjoittelussa?
Moi.
Mä olen huonon omatunnon kuningatar. Tunnen sitä, jos en avaa sähköpostia joka päivä. Tunnen sitä, jos en ehdi hoitaa jotain asiaa täsmälleen, kun itse sanelemani deadline lähenee. Ja kaikista eniten huonoa omatuntoa tunnen nyt, tänään, kun olen kuumeessa kotona, enkä ottamassa yhteyttä haastateltaviin. Puhumattakaan siitä, että koulu alkoi viime viikon maanantaina. Omia opintopisteitäni suoritan nyt harjoittelussa, mutta kieltämättä olo on sellainen kuin pitäisi venyä kahteen paikkaan. Olen fyysisesti Lohjalla ja Helsingissä, mutta pää käy välillä henkisesti Turussa. Eikä siihen toki auta se, eetä opiskeluihin liittyvät WhatsApp-ryhmät paukkuvat ja muistuttelevat että muikke hei, sua tarvitaan täälläkin. Ja sitten tietenkin on tämä pieni lehtolapseni blogi, joka tämäkin syntyi kouluprojektin seurauksena. Lähes joka päivä Facebook nimittäin muistuttelee, että blogiani on käyty kuikuilemassa näin ja näin monta kertaa. Tulee fiilis, että on velkaa. Että ensin hehkuttaa unelmien harkkapaikkaa ja sitten jättääkin kaiken pimentoon, jos kymmenen sekuntin Snapchat-sekoiluja ei lasketa.
Nämä kuvat on alkukeväästä, mutta hei – kaulahuivikeli se on melkeen nytkin!
Miten mulla nyt sitten oikeasti sujuu täällä työharjoittelussa? Sujuu, sujuu todella hyvin. Töissä menee ihanasti ja teen paljon monipuolisia juttuja. Joka päivä hämmästelen sitä, miten outoa elämä on. Mä vaan niin kuin asun porukoillani ja käyn töissä A-lehdillä. Spesifimmin suoritan viiden kuukauden harjoitteluani Demillä ja Trendillä. Alunperin hain Trendille, mutta sen lisäksi pääsin tekemään teiniaikojeni raamattua Demiä, unohtamatta nettiympäristöjä – tätä Lilyä ja Demi.fi:tä. Hauskin tekemäni juttu on ehdottomasti Tube-lehden horoskoopit, jotka ovat valitettavasti mun päästäni peräisin, ei oikealta astrologilta. Blogin kirjoittaminen harjoittelun ohella oli suunnitelmani, mutta teidän täytyy ymmärtää: Kun yksi (aika suuri) osa duunia on tämän Lily.fi:n ylläpito, ei tänne uudestaan kirjautuminen kotona ole ensimmäisenä mielessä.
Muutenkin mulle on ehkä tullut outo kompleksi tähän blogiin. Että onko se nyt vähän oudohkoa kirjoittaa Lilyyn, kun on täällä niin kuin töissä ja kaikki tuntevat sut. Sama juttu on toki ihanalla Julialla, joka on kuitenkin niin kehtaava ja mainio muikke, että hän tekee mitä tykkää (ja on loistava anyways). Tuntuisi myös kummalliselta nostaa Facebookissa omia postauksiaan. Vaikka heitin toki läppää kavereille, että mitä jos vaikka spämmäisin kaikki Trendin somekanavat täyteen omia, vanhoja postauksiani.
En kuitenkaan tee sitä, älkää heittäkö mua ulos täältä työharjoittelusta pliis!!
Mulla on ollut täällä ihan mahtavaa. Aloitin toukokuun puolessa välissä ja koen, että olen saanut ihan mielettömän paljon irti. Olen ollut viisaiden naisten hellässä huomassa (ja tiukassa kurissa), mutta toisaalta myös mun ideoita on otettu huomioon. Olen siis paitsi ollut oppilas, välillä myös opettaja ja sitten ihan tasavertainen työkaveri ihanassa tiimissä. Trendin ja Demin hommien tasapainottaminen pelotti aluksi, mutta se onkin sujunut paljon iisimmin mitä odotin. Lisäksi olen päässyt ihan oikeasti tekemään juttuja, ihan oikeasti lehtiin! Saatoin nimittäin vähättelevästi ennen harjoitteluani todeta, että nääh, ehkä vähän pääsen kirjoittelemaan nettiin. Mutta siis ei. Tsiisus sentään, mullahan on ollut omia aukeamia! Eli ehkä nämä tyypit täällä on oikeasti luottaneet muhun, aika paljonkin.
Elän tämmöistä reissualman elämää. En lepää oikeastaan yhtään. Menen vaan ja posotan eteenpäin, viikonloput yleensä Turussa, arkipäivät Lohjalla ja Helsingissä. Ajan hitosti autoa, välillä kuljen Onnibussilla, olen myös liftannnut. Mutta en Helsinki-Turku-väliä sentään, baarimatkoja toki. Käyn jossain ulkona melkein joka perjantai tai lauantai. Syy siihen on se, että janoan sosiaalista elämää. Kaksi päivää yksin on maksimi, ja töissä olen aika paljon oman työpöytäni ääressä. Kotona on toki äiti ja pikkuveli (sekä saakelin ärsyttävä koira), mutta se ei ihan riitä. Varsinkin kun äippä lomaili, eikä mulla ollut kotona muuta kuin tyhjyyttään kaikuva lapsuudenkotini ja Milo-koiran retuuttama Matleena-pehmolelu. Viikonloppuna haluankin sitten tavata kaikki mahdolliset ihmiset ja keksin aina keinon raahata jonkun kanssani laulamaan keuhkojeni kyllyydestä jotain kesärenkutusta ja juomaan vaikka viiniä jokirantaan. Ihmiskaipuuni purkautuu omituisia reittejä. Minulle ei ole ikinä ollut ongelma jutella tuntemattomien kanssa, mutta nyt teen sitä vielä spontaanimmin ja olen huomannut, että voin keskustella ihan mistä vain asiasta maan ja taivaan välillä. Ja toki sitä aikaa on raivattu myös parisuhteelle, vaikka me molemmat ollaankin jatkuvalla syötöllä menossa johonkin päin Suomea. Helppoa ei aina ole ollut, mutta selvitty on.
Tänään olen ollut ensimmäisen päivän pois töistä. Eilinen päivä meni nimittäin aivastellessa työpisteen ääressä ja aamulla soitin mestoille kertoakseni, että tukehdun omaan yskääni. Olen tyytyväinen siitä, että kerrankin osasin pitää päivän kotona. Kuumeessa Netflixin ja HBO Nordicin töllöttäminen on todella se, mitä olen tarvinnutkin pitkästä aikaa. Mutta myönnetään. Olen myös käynyt tsekkaamassa koulun sähköpostin ja muut härpäkkeet, sillä oikeasti vähän kauhistuttaa hypätä mukaan koulun kelkkaan suoraan harjoittelusta. Pian olen ollut täällä melkeen puoli vuotta, enkä oikeasti muusta tiedä. Yhtäkkiä pitäisi olla opparin aihetta, luovia höpötysideoita radioon ja mitä vielä. Kouluhommat ovat lievästi sanottuna jääneet taka-alalle, kun olen ollut niin kiinni täällä työharjoittelussani. Mutta en vaihtais pois.
Nyt tässä olis tarkalleen 31 vuorokautta Turku-comebackiin. Sitä ennen pitäisi pyöräyttää muutama juttunen lehtiin ja ehkä tehdä etänä pari kouluasiaakin. Mutta yks juttu on varma. Nimittäin se, että aion ihan äxänä maata tässä sohvalla koko loppuillan. Vi ses.
Kia