Väkivallan musta kupla
Olen saanut turpaani. Alle 12-vuotiaana, ensin provosoituani vanhempia tyttöjä. Eräs päihtynyt nainen hyökkäsi kimppuuni takaapäin, läpsi ja heitti muutaman kerran asvalttiin. Repi hiuksiakin. Taisin myös saada lapsena pari kertaa tukkapöllyä, mutta siihen se sitten jääkin. En traumatisoitunut ja minusta kasvoi ihan kelpo yksilö.
Fyysinen väkivalta.
Minä en ole juurikaan sitä kokenut. Olen elänyt hyvässä perheessä ja hyvissä parisuhteissa, joissa mies ei koskaan ole kohottanut kättään lyödäkseen minua avokämmenellä poskelle tai nyrkillä naamaan. Seinä on saanut kyllä osuman kasvojeni sijaan, mutta silloinkin mielessä ehti häivähtää pelko. Sekunnin sadasosan olin avuton ja väistämisen sijaan jopa valmistauduin vastaanottamaan lyönnin. Minä en tiedä mitä on taistella henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistaan perheväkivallan ristitulessa. En voi tietää miltä tuntuisi olla uhri, mitä ajattelisin, mitä tekisin. Mutta tuon sekunninsadasosan ajan olin hetken nainen, joka olisi vastaanottanut lyönnin vastaan. Se on hassua. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että väkivaltainen kumppani pitää jättää heti, taakse katsomatta.
Jessica Ruokola kruunattiin Miss Helsingiksi tammikuussa 2016 ja samana viikonloppuna Jessican miesystävä pahoinpiteli hänet. Miesystävä repi ja retuutti Jessicaa hiuksista, astui maiharilla kurkun päälle, sylki, löi päätä lattiaan ja hakkasi nyrkillä. Sen lisäksi mies levitti koiran ulostetta Jessican hiuksiin ja naamaan. Jessica ei tehnyt rikosilmoitusta, eikä hän todistanut oikeudessa miesystäväänsä vastaan. Tämän silmittömän ja nöyryyttävän pahoinpitelyn jälkeen Jessica jopa päätti palata suhteeseen. Somessa räyhättiin, että miksi Jessica jäi suhteeseen. Miksi hän ei tehnyt rikosilmoitusta, miksi hän toimi niin kuin toimi.
Minä tiedän mitä Jessicalle on tapahtunut. En tunne häntä, enkä puhu kokemuksen syvällä rintaäänellä. Mutta kun suljen silmäni ja ajattelen asiaa boksin ulkopuolelta, nään kaiken selvästi. Me kaikki ajattelemme, että lähtisimme väkivaltaisesta suhteesta. Mutta mitä sitten, kun henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan turtuu? Mitä jos ajatus normaalista parisuhteesta on vääristynyt kuin Vekkulan peili? Ihminen haluaa pohjimmiltaan uskoa hyvään. Uskoa siihen, että se oli vain yksi lyönti, yksi pahoinpitely. Sitä syyllistää itseään ja päätyy elämään jossain kummallisessa kuplassa, jossa parisuhde saa mustia sävyjä. Värit jäävät ulkopuolelle ja uhri menettää tasapainoaistinsa. Sitä kuplaa ei uskalla puhkaista, jotta ei putoaisi täysin tuntemattomaan. Normaali parisuhde menettää käsitteenä merkityksensä, eikä uhri enää tunnista normaalia. Minä ymmärrän jollain tapaa näitä suhteeseen jääviä naisia. Rakkaus ja usko parempaan tulevaan voittavat takaraivossa jyskyttävän pelon. Valitettavan usein nainen pystyy kestämään kymmeniä, ellei satoja, lyöntejä ennen kuin toivo paremmasta haihtuu taivaan tuuliin. Silloin saattaa olla jo liian myöhäistä.
Pari päivää sitten Jessica Ruokola menetti kruununsa Martina Aitolehden ja missiorganisaation toimesta. Some räjähti taas ja Twitter täyttyi kannanotoista hashtagilla #misshelsinki. Osa eli mukana Jessican kokenutta vääryyttä ja ihmeteltiin missiorganisaation käytöstä syyllistää uhria ja aiheuttaa hänelle lisää tuskaa ja mielipahaa. Pohdittiin, onko oikein antaa potkut pahoinpitelyn uhrille. Joku twiittasi missiorganisaation toimivan kuin elettäisiin 50-lukua.
Minä olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että Martina Aitolehti ja missiorganisaatio tekivät täysin oikean päätöksen. Myönnän, että karvani nousivat pystyyn kun luin tapahtuneesta ensimmäisen kerran. Mutta sitten peruutin ja katsoin jälleen boksin ulkopuolelta. Kaikesta huolimatta, onko Miss Helsingin titteliä kantavan naisen oikein olla tiedettävästi väkivaltaisessa parisuhteessa? Onko esikuvana toimivan naisen oikein viestittää kuvaa siitä, että väkivaltaiseen suhteeseen voi jäädä? Kaiken ryöpytyksen jälkeen tauko mediasta ja julkisuudesta ei voi olla Jessicalle huono idea. Hänen tilanteensa ei salli missivelvollisuuksien täydellistä hoitamista ja pahoinpitelytapaus on missiorganisaatiolle kuin stigma. Martina ei rankaise pahoinpitelyn uhriksi joutunutta, vaan ajattelee Jessican ja missiorganisaationsa parasta. Todennäköisesti pahoinpitelytapaus nousisi esiin koko Jessican missivuoden ajan ja aihe on julkisuudessa käsiteltäväksi äärimmäisen kipeä. Naisen elämäntilanteeseen ei kuulu nyt media ja velvollisuudet, vaan itsensä kuntoon hoitaminen. Väkivaltaiseen parisuhteeseen jääminen ei ole ok. Jos mies lyö kerran, mies lyö toisenkin. Toivon sydämestäni että Jessica, ja kaikki väkivaltaisessa parisuhteessa elävät, ottaisivat elämässään sen ratkaisevan askeleen.
Ainoa pelko joka perheessä ja suhteessa pitäisi olla läsnä, on menettämisen pelko.
xo kia