Se oli ihan tavallinen ilta. Dino nukahti puoli kahdeksan maissa. Itse seurasin unten maille muutaman tunnin kuluttua. Heräsin vähän ennen puolta yötä Dinon vaihtaessa asentoa uudestaan ja uudestaan. Sitten tuli itku. Mikään ei vielä tähän mennessä ollut normaalista poikkeavaa. Menin Dinon luo ja annoin tutin suuhun ja siirsin jalkopäähän karanneen unilelun pään viereen. Yleensä tämä toimii ja Dino jatkaa uniaan sen enempää heräämättä.

Mutta tämä ei ollutkaan normaali kerta vaan jotain ihan muuta. Dino alkoi kirkua ja itkeä suoraa huutoa. Silmät olivat lautasen kokoisina ja hän oli aivan poissa tolaltaan. Rauhoittelin Dinoa ensin sylissä mutta se ei ollut helppoa, sillä hän rimpuili ja riuhtoo itseään holtittomasti. Tilannetta kesti ja kesti. Mieleeni alkoi hiipiä paniikki: ”Mitä tämä on?”

Laskin huutavan Dinon takaisin sänkyynsä, kun en pystynyt rauhoittelemaan häntä sylissä rimpuilun takia. Yritin kaikin tavoin rauhoitella häntä, suojasin Dinoa satuttamasta itseään pinnasängyn pinnoihin, silittelin, rauhoittelin puhumalla sekä tarjosin tuttia ja unilelua. Yhtäkkiä tutti kelpasi ja Dino rauhoittui ja pian sen jälkeen nukahti. Tilanne kesti lähes 30 minuuttia ja se tuntui pieneltä ikuisuudelta. Itse en meinannut saada tilanteen rauhoituttua unta, mietin mitä ihmettä juuri tapahtui ja tutuksi käynyt huoli Dinosta puski pintaan.

Soitin heti aamulla TAYSiin lasten neurologiselle poliklinikalle. Kerroin yön tapahtumista ja vastaus tuli heti: kuulostaa yölliseltä kauhukohtaukselta. Se on vaaraton vaikka näyttääkin pelottavalta. Ja mikä tärkeintä, se liity mitenkään infantiilispasmioireyhtymään. Tiedon saatuani huokaisin todella syvään helpotuksesta.