5 viikkoa lämmössä
Rakastan sitä, että meillä on useimmista reissuistamme muistoja täällä. Kuvien ja sanojen mukana pääsee uudelleen ja uudelleen kokemaan niitä tunteita ja muistamaan ajatuksia, joita on kussakin maisemassa mielessään pyöritellyt. Siksi haluaisin kirjoittaa myös täältä. Enismmäiseltä reissultamme perheenä.
Kun päätimme lähteä pitämään Tomin isyysvapaita jonnekin lämpimään, oli meillä aluksi koko maailma auki. Katsoin Airbnb -asuntoja Etelä-Afrikasta, Italiasta, Thaimaasta, Kreikasta, Mexicosta ja suosikkipaikastamme Costa Ricasta. Lopulta päädyimme kuitenkin Espanjaan ja lokakuuhun. Silloin täällä olisi vielä lämmintä, eikä tarvitsisi lentää toiselle puolelle maapalloa.
Olisimme halunneet asunnon Nerjasta, jota meidän ystävät suosittelivat, mutta meidän spekseillä ja hintahaitarilla sellaista ei löytynyt. Niinpä päädyimme tänne vuorille, lähelle rantaa, pikkupaikkaan Fugen ja Marbellan välissä. Lähes kaikki kontaktoimamme Airbnb- isännät ja emännät sanoivat, että tarvitsisimme auton. Myös tämän paikan. Katselin karttaa etukäteen ja totesin, ettei ravintoloihin, kauppoihin ja rannalle ole kuin kilometrin kävely, kyllähän me nyt siihen pystyttäisiin. Ajattelin, etteivät paikalliset ole ehkä tottuneet kävelemään samalla tavalla kuin me.
Jo ajaessamme taxilla tänne ensimmäisenä päivänä, hurjistelin jyrkkiä katuja. Saapuessamme kämpille, terassilta avautui upea maisema merelle, jota emme olleet edes ilmoituksessa nähneet. Aidatun alueen sisältä löytyi useampi monikerroksinen loma-asunto, kaksi uima-allasaluetta sekä allasbaari, joka on vähän sään ja fiiliksen mukaan auki. Asunnossa on iso terassi muovisella ruokailuryhmällä, keittiö, kaksi makuuhuonetta ja olohuone vuodesohvalla. Ei mitään kovin hienoa, mutta juuri passeli meille.
Ensimmäisinä päivinä roudasimme rattaat notkuen vesiä ja ruokia pieniä mutkittelevia teitä pitkin ja tuntui, että olen huonommassa kunnossa kuin vuosiin. Nopeasti nousuun kuitenkin tottui ja neljäntenä päivänä mini halusi jo kävellä itse koko matkan ylös. Sen jälkeen ei oikein enää kehdannut itse valittaa jaksamisen puutteesta.
Terassi oli erityisen tärkeä kriteeri matkaa varatessa, sillä ajattelin meidän istuvan täällä iltaisin pitkien keskusteluiden ääressä viinilasit kourassa auringonlaskuja ihaillen minin mentyä nukkumaan. Mutta todellisuudessa olemme olleet aika poikki aina minin mentyä nukkumaan, että tuota skenaariota ei ole vielä kertaakaan tapahtunut.
Täällä on paljon eläkeläisiä ja monet tuntuu olevan hyvin samasta muotista veistettyjä. Mietin, onko heillä samanlainen fiilis kuin 18-vuotiaana minulla oli Agia Napassa, kun kaikki oli enemmän tai vähemmän peilikuvia itsestäni. He ovat ruskettuneita ja onnellisen näköisiä. Aivan kuten mekin olimme.
Reissussa tulee aina sellainen huoleton ja vapaa olo. Kaikki tuntuu jotenkin vähemmän monimutkaiselta ja selkeämmältä. Ja aina ajattelen, olisiko kaikki paremmin jos vain asuisimme jossain, missä olisi aina lämmintä. Mutta tiedän, ettei se pelkkä aurinko riitä muutamaa kuukautta pidemmälle. Ne murheet ja harmit tulee aina, eri olomuodoissa ja joka maailman kolkassa. Ja niinä hetkinä taas arvostaa Suomessa kaikkea sitä, mitä oli jo alkanut pitää itsestäänselvyytenä.
Tässä postauksessa ei nyt ollut oikein mitään punaista lankaa, mutta halusin vain saada kirjoitettua jotain. Tomilla oli vielä viime viikko ja tämä aamu töitä, joten ollaan oltu aika paljon minin kanssa kahden. Huomaan, että vaikka kuinka rakastan sitä aikaa, alkaa energiat loppumaan ihan vain siitä syystä, ettei ole saanut olla yksin. Nyt he lähtivät rannalle, laitoin pyykit koneeseen ja tulin pelkiässä pikkareissa läppärin kanssa parvekkeelle. Tuntuu ihanalta. Loistava hetki siis murtaa tämä blogihiljaisuus. Ja koska isyysloma tosiaan alkoi nyt, on varmasti jatkossakin aikaa kirjoitella tänne.
Jos siellä vielä löytyy lukijoita, mitä te haluaisitte täältä lukea?