Lapsihaaveita ilman vauvakuumetta

En ole koskaan potenut vauvakuumetta, enkä oikein ymmärtänyt mistä siinä on kyse. Toki näen, miten jotkut ystäväni käyttäytyvät pienen vauvan ollessa läsnä. Samalla tavalla, kuin minä koiranpentujen kanssa. Monet kertovat sen tuntuvan ihan kehossa ja kokevat suurta kaipuutta siihen ”pieneen nyyttiin”.

Vastasyntyneiden päätä halutaan haistella ja ilmeisesti se tuoksu oikein moninkertaistaa sitten näitä tuntemuksia. En ole koskaan pystynyt samaistumaan näihin juttuihin. Ja useasti olen kokenut tietynlaista ulkopuolisuutta tällaisissa tilanteissa. En yksinkertaisesti osaa olla niissä. Käyttäydyn vauvojen läsnäollessa samalla tavalla kuin kehen tahansa uuteen ihmiseen tutustuessa.

Jossain vaiheessa kuvittelin, että ”pitäisi” tulla se vauvakuume, ennen kun lapsia aletaan miettiä. Nykyään ajattelen hiukan toisin. En ole koskaan haaveillut siitä vauva-ajasta, vaan itseasiassa se on ollut syy, minkä takia olin vuosia vapaaehtoisesti lapseton. Meillä oli paljon muita unelmia, enkä ollut yksinkertaisesti nähnyt meitä sellaisessa elämäntilanteessa.

En ole kokenut myöskään, että meiltä puuttuisi mitään ollaksemme täydellinen perhe ja nautin edelleen hurjan paljon kahdenkeskisestä ajastamme. Minulla on ollut aina myös paljon pelkoja vanhemmuuteen liittyen, josta ajattelin kirjoittaa oman postauksensa. Nekin jarruttivat perhehaaveita silloin nuorempana.

Jossain vaiheessa pääsin tämän vauva-ajan yli ajatuksissani ja totesin, kuinka lyhyt aika se onkaan ihmisen elämässä. Lapsen saaminen on paljon pidempi sitoutuminen ja vaikka en osaa kuvitella vielä itseäni pikkuvauvan äitinä, osaan kuvitella meidän elämän lapsen kanssa.

Kun 30 alkoi lähestyä mittarissa pari vuotta sitten, alkoi myös biologia mietityttämään. Tiesin, että raskaaksi tuleminen ei olisi mikään itsestäänselvyys ja pohdin, ettei sitä vauvakuumetta välttämättä koskaan tule. Ja se on ihan fine. Yksi äidillisimmistä äideistä, kenet tiedän, sanoi ettei hänellä ole koskaan ollut vauvakuumetta. Ja nyt hän on kahden lapsen erittäin omistautunut ja rakastava äiti.

Uskon myös, että sen oman lapsen kohdalla se vauva-aika on suurella todennäköisyydellä silti hurjan maagista ja erityistä aikaa. Ja jos ei ole, sekin on ok. Tavallaan, koska ei ole vauvakuumetta, ei ole myöskään kamalasti odotuksia tuota ensimmäistä vuotta kohtaan. En tipahda pilvilinnoista, koska olen maan tasalla jo valmiiksi. Lähtökohtaisesti odotan sen olevan melko rankka vuosi, mutta olen valmistautunut siihen henkisesti jo pitkään.

Mutta miten sitten yhtäkkiä olin varma, että haluan perheen? Se olikin lopulta pitkä prosessi. Alkuun se lähti ajatuksesta, että mitä jos emme voisi saada lapsia? Kärsin PCOS- oireyhtymästä, joka aiheuttaa lapsettomuutta. Se tuntui jo ajatuksena ihan kamalan isolta jutulta.

Tajusin, että olin ollut liian fokusoitunut siihen vauva-aikaan, enkä osannut katsoa pidemmälle tulevaisuuteen. Monet asiat, jotka olivat parikymppisenä tuntuneet tärkeiltä, menettivät hiukan merkitystään kolmenkympin rajapyykin lähestyessä. Ja uudet asiat saivat merkityksiä.

Koska minun oli vaikea kuvitella meitä vauvan kanssa, aloin kuvitella meitä isomman lapsen kanssa. Sellaisen, joka kyseenalaistaa juttuja, opettaa meille kaikenlaista, vitsailee, keksii omia kiinnostuksen kohteita ja on muutenkin jo ihan oma persoonallisuutensa. Se oli ajatus, joka tuntui hurjan hyvältä. Mitä pidempään tätä ajatusleikkiä oli miettinyt, sitä pelottavammalta sen mahdollinen toteutumattomuus alkoi tuntua.

Se tuntui myös hurjalta, sillä melkein kaikki aiemmat unelmat olivat olleet sellaisia, jotka olin ajatellut että voin saavuttaa kaiken, mikäli vain teen pirusti töitä niiden asioiden eteen. Tämä oli kuitenkin meitä isompi asia. Eikä minulla ollut mitään kontrollia siihen.

Joten, vaikka vauvakuumetta ei koskaan tullut, olen järkyttävän onnellinen tällä hetkellä, että saamme nyt kokea tämän. En usko, että vauvakuume tekee kenestäkään parempaa äitiä. Eikä sen puuttumisen pitäisi jarruttaa lapsihaaveita, jos tietää haluavansa niitä ”sitten joskus”, kuten itse aina nuorempana ajattelin. Uskon, että paljon tärkeämpää on se, kuinka paljon on valmis raivaamaan elämästään tilaa uudelle perheenjäsenelle.

Ja ehkä sen takia, että meillä on takana jo 11 yhteistä vuotta ja tämä kypsyttelyprosessi on ollut hyvin pitkä, koen vihdoin olevani melko valmis tähän kaikkeen. Vaikka edelleen tämä tuntuu hurjimmalta jutulta, mitä elämä on eteemme koskaan heittänyt.

Löytyykö lukijoista äitejä, jotka eivät koskaan kokeneet vauvakuumetta? Miten teillä päätös syntyi? Tai samaistutko puolestaan ajatuksiini vauva-ajasta ja epäröit perhehaaveiden kanssa?

Kommentit (41)
  1. Ensiksi todella paljon onnea teille!
    Mietin kommentoinko edes, mutta..
    Itsellä vauvakuumetta on vuosien saatossa ollut vaihtelevasti, yleensä aina silloin kun joku ystävistä/sukulaisista on saanut vauvan ja sitten se on mennyt taas pian ohi. Olen ajatellut kuitenkin aina, että olisi kauheaa jos en saisikaan lapsia… Miehen kanssa olemme vain lykänneet asiaa ja ajatelleet että sitten joskus ja vielä ei ole oikea hetki syystä tai toisesta. Vanhemmuuskin on pelottanut..olisinko hyvä äiti.. Kun 34 vuotta tuli mittariin, sanoin miehelleni että NYT tai kohta on jo liian myöhäistä. Nyt 3 vuotta myöhemmin, 3 menetettyä vauvaa ja seuraavaa yritystä täytyy vielä odotella minulla todetun sairauden takia. Nyt on tosiaan täytynyt alkaa sulatella mielessä ja hyväksyä, että ehkä meille ei koskaan tulekkaan lasta… Koskaan ei tiedä mitä elämässä tapahtuu eikä sitä oikeaa hetkeä ikinä tule, joten kannattaa vakavasti alkaa harkitsemaan lapsiasioita viim. 30v iässä.

  2. Mullakaan ei ollut ikinä vauvakuumetta, oikeastaan mieheni halusi lasta paljon enemmän, vaikkei hänelläkään ehkä ollut vauvakuumetta. Mietin asiaa myös paljon mielikuvien kautta. Pienet vauvat eivät myöskään ole koskaan, eivätkä vieläkään, iske sydämeeni kuin joillain – mutta olen aina viihtynyt lasten seurassa. Tulin siihen tulokseen, että lapsi sopisi meidän perheeseen tosi hyvin, juurikin kun mietti sitä että vauva-aika on vain lyhyt ”siirtymä”. Lopulta nautin myös vauva-ajasta tosi paljon, enemmän kuin olisin ikänä osannut odottaa, koska kuvittelin että pötkylä joka ei juuri kommunikoi ja on vain tarvitseva voisi olla jotenkin ahdistava. Nyt lapsi on 3 vuotias ja hänen kanssaan voi jutella, huumoria löytyy ja tekeminen on kivaa. Odotan innolla millaisia asioita päästään yhdessä kokemaan. Meilläkin oli takana n. 10 vuoden suhde ennen lasta ja näen että se on kyllä ollut tosi hyvä asia, sillä tunnemme toisemme niin hyvin ja ehdimme puuhata paljonkin kaikkea ennen lasta. Voisin puhua tästä loputtomasti, kuinka lapsi tuli meidän elämäämme eikä koko elämä muutu lapsen myötä, äitiyden mielikuvat yms. yms. mitkä itsellä kaihersi, ja mitkä lopulta sai heittää suorilta romukoppaan. Kun meidän perhe on ollut alusta asti meidän, ihan omalla tyylillä – on ollut tosi ihanaa. Sekava sepustus 😀 toivottavasti tästä irtosi edes jotain!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *