Ennakoivasta surusta

Täällä on harjoiteltu hiukan uusia rutiineja. Treffattu kummipoika tietokoneen näytöltä, juotu videopalaverissa synttäriskumpat ystävän kunniaksi, tehty kotijumppaa, soiteltu enemmän puheluita ja kalenteroitu lounaspaussit työntekoon, etteivät ne unohtuisi.

Olen myös päättänyt lukea uutiset vain 2 kertaa päivässä, sillä tiedän, ettei turha murehtiminen auta tässä tilanteessa. Siinä olen onnistunut joinain päivinä paremmin kuin toisina. Joinain öinä olen pyörinyt tuskissani lakanoissa ja pohtinut maailmanloppua. Toisina olen nukkunut miltei 12 tuntia ja herännyt hymy huulilla uuteen päivään.

Työnteon osalta olemme palanneet vanhaan tuttuun malliin. Olemme viettäneet niin paljon aikaa kahdestaan, pienissä neliöissä, ettei tämä tilanne ole uusi. Asuimme Nycissä ollessamme 3 kuukautta yksiössä, jossa suihku oli keskellä asuntoa ja sen jälkeen vielä melkein puoli vuotta hotellihuoneissa, koko ajan työskennellen. Kriiseilimme silloin niistä asioista, jotka monet varmasti kohtaavat tällä hetkellä ensimmäistä kertaa suhteissaan.

Nyt tämä on tuntunut helpolta. Vaikka ennen tätä tilannetta kumpikin on työskennellyt toimistolla jo pidemmän aikaa, ei paluu näihin olosuhteisiin ole ollut vaikea. Esimerkiksi näistä syistä olen tuntenut tilanteeni järkyttävän etuoikeutetuksi ja ahdistunut siitä, kuinka eriarvoistavaa tämä on.

Vaikka omat työt tulevat vähenemään ja taloudellisesti otamme tässä takkiimme, ei meillä ole hätää. Meillä on toisemme seuranamme ja viihdymme hyvin näin. Koti on turvallinen paikka ja täällä on paljon mukavaa puuhaa. Voimme tehdä hommia etänä ja kummallakin on työrauha.Olen muistutellut itselleni, ettei murehtimiseni paranna kenenkään tilannetta, enkä voi vaikuttaa siihen, miten muut toimivat.

Silti takaraivossa on pieni epätoivo koko ajan läsnä. Kuinka kauan tämä voi kestää? Miten valtavia seurauksia tällä on ihan kaikkeen? Tunteet heittelevät ääripäästä toiseen, eikä niille oikein löydy edes sanoja. Mikä se hähmäinen painostava tunne rinnassa välillä on?

Kollegani linkkasi minulle loistavan artikkelin, missä puhuttiin muun muassa ennakoivasta surusta (anticipatory grief), joka on yleistä tällaisessa tilanteessa. Samanlaista surua koetaan usein esimerkiksi, kun joku läheinen saa jonkun vakavan diagnoosin. Primitiivisesti tunnemme, että jotain pahaa on tapahtumassa. Emme vielä näe tulevaa, mutta turvallisuuden tunteemme on viety pois. Tässä poikkeuksellisessa tilanteessa tunne on kollektiivinen.

Ennakoiva suru voi johtaa siihen, että pyörittelemme päässä niitä pahimpia mahdollisia skenaarioita. Tällöin suru voi eskaloitua jopa kipuna tuntuvaksi ahdistukseksi. Menemme mielessä tulevaan, ja maalaamme kauhukuvia sinne.

Tähän voi auttaa tietynlainen nykyhetkeen keskittyminen. Artikkeli neuvoo esimerkiksi huomioimaan 5 asiaa huoneesta. Tuossa on televisio, kirjahyllyssä tuo kirja, takapuolen alla on villamatto, kynttilä palaa edessä suurella liekillä ja sylissä on viltti.

Sen jälkeen keskitytään hengittämiseen. Ymmärrä, että tässä hetkessä mitään odottamiasi kamaluuksia ei ole tapahtunut. Tällä hetkellä olet kunnossa. Sinulla on ruokaa ja olet terve. Käytä aistejasi ja ajattele mitä ne tuntevat. Pöytä on kova. Viltti on pehmeää. Tunnen hengityksen tulevan nenään.

Tämä auttaa hillitsemään osaa siitä kivusta.

Nyt ei oikein voi tehdä muuta, kuin oman osansa. Eli pysyä kotona, pestä käsiä ja olla hamstraamatta. Ja pysyä mahdollisimman toiveikkaana kaiken tämän keskellä.

Millä tavoin te saatte pidettyä toivoa yllä? Oletteko löytäneet uuteen arkeen jotain toimivia rutiineita? <3

Kommentit (2)
  1. Hyvin sanottu! Itse ajaudun helposti normaalimmassakin tilanteessa katastrofiajatteluun, jossa päädyn kuvittelemaan kaikenlaisia kauhuskenaarioita ihan naurettavan pitkälle. Siksi olen laillasi rajoittanut itseltäni uutiset kahteen kertaan päivässä, ja silloinkaan en saa lukea spekulatiivisia artikkeleita tai mielipidekirjoituksia. Niistä ei ole mitään hyötyä, aiheuttavat vain kuristavan tunteen kurkussa. Kartalla pitää pysyä mutta etukäteen murehtiminen ei auta ketään.

    1. Toi on oikeasti tosi hyvä neuvo. Huomaan, että omalla kohdalla noi menee todella kausittain. Joskus uutiset ei mene ollenkaan ihon alle ja toisinaan olen todella herkkä pienistäkin asioista. Pakko suojella itseään ja samalla olla laittamatta päätä täysin pensaaseen 😀 <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *