Ulkopuolisuuden tunteesta
Sain postaustoiveena kirjoittaa ulkopuolisuuden tunteesta. Olen aihetta sivunnut aiemminkin blogissa, mutta ajattelin ottaa hiukan erilaisen näkökulman tällä kertaa.
Uskon, että on kahdenlaista ulkopuolisuuden tunnetta. Toinen on pysyvämpää ja seuraa välillä jopa paikasta toiseen. Kärsin itse tällaisesta usein lapsena. Koin olevani jollain tapaa joukkoon kuulumaton. Ensimmäiset luokat koulussa olin muita edellä, joten värittelin kirjoja luokan takaosassa kun muut harjoittelivat laskuja tai lukemista. Rakastin koulua ja muille se tuntui olevan ikävää. Niin koulu kuin välitunnitkin näyttäytyivät minulle täysin erilaisina kuin ikätovereilleni. Olin hiukan pikkuvanha, enkä leikkinyt leluilla enää kuuden täytettyäni. Mielummin luin kirjoja, piirsin tai kirjoitin päiväkirjaa. Ne olivat loistavia tapoja sulkeutua omaan maailmaan.
Tällöin en oikeastaan edes halunnut olla osa sitä maailmaa, jossa muut ikätoverini olivat. Olin ulkopuolinen, mutta omasta halustani. Tilanne on toki paljon ikävämpi silloin, kun ulkopuolisuuden tunne seuraa paikasta toiseen, vaikka haluaisi osaksi porukkaa.
Toinen ulkopuolisuuden tunne on ohimenevää, ja sidoksissa johonkin muutokseen. Uusi työpaikka, sosiaalinen piiri, harrastus tai asuinalue, jossa tulet ulkopuolisena johonkin tilanteeseen missä muut tuntevat jo toisensa. Vaihdoin kolmannelle luokalle toiseen kouluun opettajan suosituksesta. En tuntenut entuudestaan ketään ja monet olivat hyvin erilaisista lähtökohdista kuin minä. Olin vaihtanut paikkaan, jossa kaikki oppilaat olivat motivoituneita ja pitivät koulunkäynnistä. He olivat myös oppineet kahdessa vuodessa paljon itse koulunkäynnistä, sillä aikaa kun itse olin istunut luokan perällä värityskirjojen kanssa. Vei oman aikansa, että sulauduin joukkoon. Ensimmäistä kertaa porukka oli kuitenkin sellainen, johon halusin päästä osaksi.
Täysin samaa ulkopuolisuuden tunnetta olen kokenut myöhemmin elämässäni työpaikkoja vaihtaessani ja esimerkiksi bloggaamisen aloitettuani. Kun tulee paikkaan, jossa muut tuntevat toisensa, vaatii itseltä paljon työtä jos haluaa osaksi porukkaa. Joillekin reippaille ekstroverteille tällaiset tilanteet eivät ole lainkaan hankalia. Itselleni ne aiheuttivat kuitenkin usein ahdistusta. Olen kokenut ulkopuolelle sulkemista työpaikassa, johon tulin vailla positiota vastaavaa koulutusta. Silloin oli yleistä, että töiden jälkeisiin rientoihin tai kahvitunneille ei minua pyydetty mukaan.
Päätin silloin kuitenkin reippaasti tutustua kuhunkin ihmiseen tavalla, joka minulle tuntuu luontevalta. Ei tarvitse siis heti olla äänekkäimpänä vitsinkertojana taukotilassa, jos se ei tunnu omalta jutulta. Samalla tavalla toimin blogin kanssa. Pressitilaisuudet olivat joskus todella jännittäviä, sillä en tiennyt kuka on brändin edustaja, kuka pr-toimiston työntekijä ja ketkä esimerkiksi toimittajia. Kaikki muut tuntuivat tuntevan toisensa ja tilanteeseen ujostutti mennä mukaan. Ensimmäisen vuoden hiihtelinkin tilaisuuksissa seiniä pitkin hissukseen ja juttelin ehkä yhdelle ihmiselle tapahtuman aikana.
Pikku hiljaa alkoi kuitenkin tunnistamaan tuttuja kasvoja ja muistamaan nimiä. Kerta kerralta aina tutustui johonkin uuteen ihmiseen ja tapahtumista tuli aina vain mukavampia. Nykyään ei enää ujostuta mennä mihinkään paikkaan, vaikka en tuntisi porukasta ketään. Tiedän, että selviän tilanteesta. Olenhan selvinnyt aiemminkin.
Mielestäni ulkopuolisuuden tunnetta koettaessa onkin tärkeää miettiä, mistä se johtuu?
Onko porukan arvot tai elämäntyyli niin suuressa ristiriidassa omiesi kanssa, ettet pysty mukautumaan siihen?
Haluatko oikeasti mukaan johonkin tiettyyn ympyrään, vai onko kyse siitä ettet halua olla yksin?
Olisiko mahdollista etsiä oma porukka jostain muualta, jos tuntuu ettei sinua haluta tiettyyn jengiin mukaan sellaisena kuin olet?
Vai onko kyseessä vain tilanne, jossa muut ovat tunteneet toisensa kauemmin, eivätkä siksi osaa ottaa sinua osaksi?
Oma sosiaalinen ympyräni on muodostunut hyvin pitkälti aikuisiällä sellaiseksi, kuin olen halunnutkin. Työtovereista aina treenikavereihin on löytynyt sellaisia tyyppejä, joiden kanssa on helppo olla ja jotka hyväksyvät minut vikoineni ja toisin päin. Olen sattuman kaupalla löytänyt muutaman ihanan naisen porukan, jonka uskon pitävän yhtä aina. Jos tuntuu siis, ettei ne omanlaiset ihmiset ole vielä elämässäsi, jatka etsimistä.
Pictures: Patrick Karkkolainen