Uskonnosta ja uskosta

Edelliseen postaukseen tuli toive uskontoa käsittelevästä postauksesta. Muistelin kirjoittaneeni joskus vuosia sitten aiemminkin uskonnosta, joten alussa on myös aiempia ajatuksiani aiheen ympäriltä.

Pienenä perheeni ei kuulunut kirkkoon, mutta meillä oli sellainen ilmapiiri, että kaikki saivat itse päättää mihin uskoivat. Olen edelleen tästä kiitollinen ja näin kasvattaisin myös omat lapseni. En tiedä mistä se sitten lähti, mutta halusin jossain vaiheessa että minut liitetään kirkkoon. Se saattoi johtua siitä, että olin aina halunnut olla jotenkin erilainen kuin muut. Dyykkailin 7-vuotiaana kirkon roskalavalta virsikirjoja ja laitoin koko perheen rukoilemaan ennen ruokailua. Myös iltaisin polvistuin sängyn reunalle ja kiittelin Jumalaa kädet ristissä. Kai minussa on aina piilenyt pieni ”mielummin överit kuin vajarit”-mentaliteetti, jonka takia heittäydyn asioihin, niitä sen kummemmin kyseenalaistamatta.

Joskus teininä sitten kävin rippikoulun ja pari viikkoa myöhemmin myös Prometheus-leirin. Protu-leiri on siis uskonnollisesti sitoutumaton vaihtoehto rippileirille ja siitä puhutaan myös ”aikuistumisleirinä”. Koettuani nämä kaksi leiriä melkein peräkkäin, aloin kyseenalaistamaan tätä omaa kirkkoonkuulumistani melko paljon. Siinä missä riparilla opin lähinnä ulkoa uskontunnustuksen, Protu-leirillä kävin ensimmäiset elämää suuremmat keskusteluni kaikista mahdollisista aiheista maan ja taivaan väliltä. Jokaisella päivällä oli oma teema ja niitä oli esimerkiksi erilaisuus ja syrjinä, huumeet ja päihteet ja maailmankuvat ja -katsomukset. 

Olin kovin mustavalkoinen nuorempana ja erosin silloin myös kirkosta. Jossain vaiheessa, kun homokeskustelu oli kuumimmillaan, väittelin kirkkoon kuuluvien ystävieni kanssa ja olin vihainen kaikesta suvaitsemattomuudesta. Jos ääriuskovainen tuli käännyttämään minua, en voinut antaa asian olla vaan halusin haastaa ne omilla kysymyksilläni. Tällaisissa tilanteissa julistin olevani ateisti. Sivusimme tätä aihetta viikonloppuna keskustellessani ystäväni kanssa ja hän totesi, että väittelyntahdossa usein hukkaa oman mielipiteensä kokonaan. Ärsyyntyy vain siitä, että toisen ihmisen maailmankuva on niin mustavalkoinen, että on pakko asettua keskustelussa täysin toiselle puolelle. Silloin ei välttämättä enää tiedä, mitä mieltä oikeasti on asiasta. 

Nykyään suhtautumiseni on tietysti muuttunut myös tästä, mutta en edelleenkään kuulu kirkkoon. En koe tarvetta löytää edes sanaa omalle suhtautumiselleni uskoon. En ole uskovainen, ateisti tai edes agnostikko. Olen kovin hengellinen ja spirituaalinen, eikä maailmankuvani ole täysin tieteellinen. Olen utelias henkimaailman asioita kohtaan ja tutkin mielelläni pseudotieteitä, kuitenkin omalla suodattimellani. Mielestäni olisi outoa, jos täällä ei vaikuttaisi minkäänlainen suurempi voima. En kuitenkaan tarvitse mitään instituutiota uskoakseni niihin asioihin, mihin haluan. 

Olen myös aivan varma, että kymmenen vuoden sisällä oma suhtautumiseni uskoon on taas täysin erilainen. Ainoa mikä tuntuu olevan varmaa, on se että mitä vanhemmaksi kasvan, sitä vähemmän asioita pidän ehdottomana. Siinä missä 14-vuotiaana tunsi tietävänsä kaikesta kaiken, huomaan nykyään päivä päivältä asioita joista haluan oppia lisää. 

Usko on hyvin henkilökohtainen asia ja mielestäni kaikilla on oikeus uskoa juuri siihen mihin haluaa, niin kauan kun uskontoa ei käytetä vallan välineenä. Mikäli mikään tuo turvaa tai lohtua synkillä hetkillä, on sitä turhaa ulkopuolelta tuomita.